Tuli tarve kirjoittaa heti edelliseen perään uusi päivitys.
Luulin näet, että kämppikselleni oli tullut joku kaveri käymään (kenties se, joka kävi päivällä jo kysymässä, onko kämppikseni kotona) kun kerran tuolta kuului pitkään pulinaa, mutta äkkiä sitten omalle ovelleni koputettiin ja joku vastasi "yes?"-huutooni suomeksi. Toinen kämppishän sinne oli putkahtanut jostain tyhjiöstä ja kysyi, haittaako minua jos hän imuroi vielä tähän aikaan.
Ei äkkiseltään ihan minun tyyliseni ihminen; helpompi teknisesti kommunikoida kuin tuon venäläisen kanssa, mutta jotenkin tuli mielikuva, ettei olla ihan samasta puusta. Saa nähdä, mitä tästä tulee. Tämä voi kääntyä henkisesti helpommaksi (ehkä kommunikaatio koko kämpässä paranee) tai sitten vaikeammaksi (ehkä tämä kämppis ei ole niin helppo ja hiljainen tapaus kuin vanha, tai ehkä nyt alkaa se, etten uskalla tehdä ruokaa tai käydä suihkussa, koska tuntuu että joku on aina tekemässä samoja asioita samaan aikaan). No, me ollaan Lunan kanssa susia. Laumalla on yhteiset päämäärät, joten lauman kanssa tulee toimeen.
EDIT: Kyllä se sittenkin vaikuttaa ihan kivalta ^^ Tuskin ensimmäinen mielikuva siis pysyväksi osoittautuu. Aloittaa kuulemma ammattikorkeassa... jotain tuotantoalaa.
sunnuntai 26. elokuuta 2012
Sunnunnuntai
Vähän päivitystä edelliseen päivitykseen. Ensinnäkin, kämppikseni osaa kyllä enemmän suomen kielen sanoja kuin kaksi. Ensinnäkin hänen poikaystävänsä on suomalainen, joten sitä kautta hän kaiketikin osaa jotain, minkä lisäksi hän on raapustanut seinälleen muistilappuja. Niissä lapuissa lukee suomi-venäjä -käännöksiä niinkin hyödyllisistä sanoista kuin "päärynä", "kirsikka" ja "sinappi"; kuulemma siksi, että hän kasvissyöjänä saisi kaupassa selon ostamistaan ruokatarpeista. Lisäksi hän kertoi sekoittavansa sanat "sisu" ja "susi" sekä puhuneensa kerran "juoksemisen" sijaan "juustosta". On siis vähän vaikea arvoida, osaako hän suomea sitten itse asiassa paljonkin vaiko vain sanan sieltä ja täältä, mutta ei hän sitä minulle puhu kuin korkeintaan tervehdyksinä.
Lisäksi ne aiemmin mainitut nokkoset eivät kuulemma ole syömistä varten, vaan hän on ajatellut tehdä niistä rannekkeita. Wat...? Ei kait hän ihan lööperiä puhunut, koska hänellä tosiaan oli sellaisesta sitkeästä kasvikuidusta tehty hyvin kapea naru jo ranteen ympärillä. (Jos ne ovat sittenkin kannabista niin mikä tarkoitus niillä rannekkeilla on, imeskelläänkö niitä vai mitä? Lol.) No, pitää kait ihmisillä olla harrastuksia, mikä minä olen niiden laadusta mitään sanomaan kun itselläni on ihan yhtä outoja.
Vähän erikoisia valintoja hän on tehnyt muutenkin. Hän on siis (Etelä-)Venäjältä. Tullut Suomeen. Opiskelemaan ranskaa. Åbo Akademiin. Missä hänen olisi hyvä osata ruotsia. Pitää siinä jo aikamoinen kielipää olla, tai sitten pitää tykätä tosi kovasti isoista haasteista. Kaiken lisäksi hänen pitäisi löytää töitäkin, jotta saisi jostain rahaa, sillä mikään taho ei maksa hänelle mitään. En tiedä, millä rahalla hän tällä hetkellä elää.
Keitin tänään ruoakseni pottuja. Se oli itse asiassa helpompaa kuin kananmunien keittäminen, vaikkakin pesemisineen ja kuorimisineen työlämpää. Jännittävää, että keitin pottuja(kin) ensimmäistä kertaa eläessäni; luulisi että kotona olisi oppinut kunnolla edes sen, kun äidin (ja isän) ruoanlaitto kuitenkin rajoittui vain pottujen, kananmunien ja makaronien keittämiseen (no okei, käristi se joskus jauhelihaa). Tästä kolmen koplasta minulla ovat kohtaamatta enää makaronit, joita itse asiassa jo kahdesti keittelin Ruotsissa. Ensimmäinen niistä kerroista epäonnistui surkeasti. Nyt päädyin etsimään netistä ohjeen, ja suorastaan hillittömän yksityiskohtainen löytyikin: http://papunet.net/kuva/ruuanlaitto/paaruuat/keitetyt_makaronit . Ennen tuon toteuttamista kuitenkin ajattelin olla tosi hurja ja tehdä lopuista keittämistäni perunoista ja ostamistani lihapullista pyttipannua. Siihenkin minulla on ohje.
Pyttipannun teko taitaa mennä huomiseen, ensimmäisen yliopistopäivän kruunuksi. Jos siis ehdin. Ohjelma alkaa aamulla 9.15 ja päättyy jossain kahden tienoilla varmaan, ja illaksi "P-klubi" järjestää näköjään fuksien illallisen ja sitten illanistujaiset... jossain. Muinakin päivinä on näköjään kauheasti ohjelmaa, joten taitavat ruokani pilaantua kaappiin.
Tänään ihmettelin jo netissä opinto-oppaita ja vastaavia (koska kaikissa saamissani lapuissa käskettiin), ja erinäiset jutut oman alani opintosuunnitelmassa pelottivat. Olisi niin paljon turvallisemman tuntuista lukea tavallisia historiaopintoja, koska yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa on näköjään pakollisena oikeustieteen opintoja ja kaikkea muutakin sellaista, joka on minusta (tavalliseen historianopiskeluun verrattuna) turhan puisevaa ja sen myötä jopa turhan hankalaa ja vaikeastiomaksuttavaa. Ja täynnä englanninkielistä tenttikirjallisuutta aina peruskursseja myöten, nyyh. Jos lisäksi opettajaksi haluan niin vielä enemmän pitää opiskella kaikkia yhteiskunnallisten tieteiden outouksia. No, pitää yrittää muistaa että olenhan minä kiinnostunut yhteiskuntatieteistä yleisestikin ja ehkä tämä lähtee rullaamaan. Ja niin, poliittisen historian perusopinnoista puuttuu yksi suoritus ja historian perusopinnoissa taas en tunnu saavan yhtä tyyppiä kiinni, jotta saisin viimeisen suorituksen aikaiseksi. Perusopintojani ei siis voi julistaa valmiiksi kummankaan osalta, ts. minua ei huonossa lykyssä kelpuuteta aineopintoihin kummassakaan vielä. Mitä ihmettä minä siis ryhdyn nyt lopulta alkusyksystä/syksystä/koko ekana vuotena opiskelemaan? Argh, toivottavasti byrokratia ei ole oikeasti näin jäykkää (hmm, ei kait se voi olla, koska opiskelijat olisivat hukassa jos näissä asioissa ei joustettaisi?). Ja toivottavasti joku auttaa saamaan kiinni sen tyypin, jolta minun pitää se suoritusmerkintä saada.
Hyvää viimeisen lomaviikon loppua eikun viimeisen työttömyyskorvausviikon loppua minulle, ja Lunalta taas terveisiä teille.
Lisäksi ne aiemmin mainitut nokkoset eivät kuulemma ole syömistä varten, vaan hän on ajatellut tehdä niistä rannekkeita. Wat...? Ei kait hän ihan lööperiä puhunut, koska hänellä tosiaan oli sellaisesta sitkeästä kasvikuidusta tehty hyvin kapea naru jo ranteen ympärillä. (Jos ne ovat sittenkin kannabista niin mikä tarkoitus niillä rannekkeilla on, imeskelläänkö niitä vai mitä? Lol.) No, pitää kait ihmisillä olla harrastuksia, mikä minä olen niiden laadusta mitään sanomaan kun itselläni on ihan yhtä outoja.
Vähän erikoisia valintoja hän on tehnyt muutenkin. Hän on siis (Etelä-)Venäjältä. Tullut Suomeen. Opiskelemaan ranskaa. Åbo Akademiin. Missä hänen olisi hyvä osata ruotsia. Pitää siinä jo aikamoinen kielipää olla, tai sitten pitää tykätä tosi kovasti isoista haasteista. Kaiken lisäksi hänen pitäisi löytää töitäkin, jotta saisi jostain rahaa, sillä mikään taho ei maksa hänelle mitään. En tiedä, millä rahalla hän tällä hetkellä elää.
Keitin tänään ruoakseni pottuja. Se oli itse asiassa helpompaa kuin kananmunien keittäminen, vaikkakin pesemisineen ja kuorimisineen työlämpää. Jännittävää, että keitin pottuja(kin) ensimmäistä kertaa eläessäni; luulisi että kotona olisi oppinut kunnolla edes sen, kun äidin (ja isän) ruoanlaitto kuitenkin rajoittui vain pottujen, kananmunien ja makaronien keittämiseen (no okei, käristi se joskus jauhelihaa). Tästä kolmen koplasta minulla ovat kohtaamatta enää makaronit, joita itse asiassa jo kahdesti keittelin Ruotsissa. Ensimmäinen niistä kerroista epäonnistui surkeasti. Nyt päädyin etsimään netistä ohjeen, ja suorastaan hillittömän yksityiskohtainen löytyikin: http://papunet.net/kuva/ruuanlaitto/paaruuat/keitetyt_makaronit . Ennen tuon toteuttamista kuitenkin ajattelin olla tosi hurja ja tehdä lopuista keittämistäni perunoista ja ostamistani lihapullista pyttipannua. Siihenkin minulla on ohje.
Pyttipannun teko taitaa mennä huomiseen, ensimmäisen yliopistopäivän kruunuksi. Jos siis ehdin. Ohjelma alkaa aamulla 9.15 ja päättyy jossain kahden tienoilla varmaan, ja illaksi "P-klubi" järjestää näköjään fuksien illallisen ja sitten illanistujaiset... jossain. Muinakin päivinä on näköjään kauheasti ohjelmaa, joten taitavat ruokani pilaantua kaappiin.
Tänään ihmettelin jo netissä opinto-oppaita ja vastaavia (koska kaikissa saamissani lapuissa käskettiin), ja erinäiset jutut oman alani opintosuunnitelmassa pelottivat. Olisi niin paljon turvallisemman tuntuista lukea tavallisia historiaopintoja, koska yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa on näköjään pakollisena oikeustieteen opintoja ja kaikkea muutakin sellaista, joka on minusta (tavalliseen historianopiskeluun verrattuna) turhan puisevaa ja sen myötä jopa turhan hankalaa ja vaikeastiomaksuttavaa. Ja täynnä englanninkielistä tenttikirjallisuutta aina peruskursseja myöten, nyyh. Jos lisäksi opettajaksi haluan niin vielä enemmän pitää opiskella kaikkia yhteiskunnallisten tieteiden outouksia. No, pitää yrittää muistaa että olenhan minä kiinnostunut yhteiskuntatieteistä yleisestikin ja ehkä tämä lähtee rullaamaan. Ja niin, poliittisen historian perusopinnoista puuttuu yksi suoritus ja historian perusopinnoissa taas en tunnu saavan yhtä tyyppiä kiinni, jotta saisin viimeisen suorituksen aikaiseksi. Perusopintojani ei siis voi julistaa valmiiksi kummankaan osalta, ts. minua ei huonossa lykyssä kelpuuteta aineopintoihin kummassakaan vielä. Mitä ihmettä minä siis ryhdyn nyt lopulta alkusyksystä/syksystä/koko ekana vuotena opiskelemaan? Argh, toivottavasti byrokratia ei ole oikeasti näin jäykkää (hmm, ei kait se voi olla, koska opiskelijat olisivat hukassa jos näissä asioissa ei joustettaisi?). Ja toivottavasti joku auttaa saamaan kiinni sen tyypin, jolta minun pitää se suoritusmerkintä saada.
Hyvää viimeisen lomaviikon loppua eikun viimeisen työttömyyskorvausviikon loppua minulle, ja Lunalta taas terveisiä teille.
perjantai 24. elokuuta 2012
And here we are
Eilen ajoin halki Suomen ja asetuin taloksi uuteen kotiini, joten nyt on siis menossa jo toinen sivu Turku-asumiseni kirjasta. Tervessi Turust.
Matkasta sen verran, että totesin yli 600 kilometrin taittuvan kaikkein mukavimmin, kun ajaa autoa ihan itse. Tai no, mukavin tapa on luultavastikin lentomatkustaminen, mutta tämä oli heti seuraavaksi paras. Tuntui kuin olisin ottanut kesäistä Suomea haltuuni kilometri kerrallaan, poukkoillen välillä kapeammilla mäkisillä teillä ja välillä valtaisaa tyydytystä tuottavilla moottoriteillä. Löysin Turussa ihan ilman kartantiirailua perille asti ja todistin synnynnäiset kykyni kaupunkiajossa (enkä aiheuttanut edes kuin vain yhden vakavan vaaratilanteen; pelkään koko ajan että törmään kaupassa tai jossain siihen toisena osapuolena olleeseen poikaan, lol). Tosin Turku on vasta Suomen viidenneksi suurin kaupunki. Osaatteko sanoa oikeassa järjestyksessä ne neljä ensimmäistä?
Btw, jos joskus pitää muuttaa jonnekin vailla sen kummempia suunnitelmia, niin muutan Jämsään. Valtaisan kaunis kesäkaupunki, puistoalueita lampineen ja suihkulähteineen joka puolella ja hyvin hoidettua puustoakin kaikkialla. Enpä olisi uskonut kaupungista, jolle on paiskattu moinen nimi. Kaupunginjohtajistossa on varmaan puutarhureita.
Jooh, pääsin siis vailla kovin pahoja mokia ja kuoppia perille. Tässä kolmen soluhuoneen asunnossa on minun lisäkseni tällä hetkellä vain yksi asuja, toinen tulee varmaan ensi viikolla jos on tullakseen. Nykyinen kämppikseni on myöskin muuttanut tänne vain hetki sitten, juuri vähän ennen minua, ja on siis kotoisin Etelä-Venäjältä, paikasta jonka nimeä en osaa lausua enkä itse asiassa edes muista. Äiti kuuli kyseisen paikan nimeksi "Mineral Water", mutta tuskin se se on. Kämppikseni sukunimi ja itse asiassa varsinainen etunimikin ovat myös arvoituksia, koska hän tuntui lyhentävän sen minun suuhuni sopivaan muotoon. No, hän on nyt sitten Katja. Minun etunimeni hän kyllä osasi lausua täydellisesti. Lisäksi hän osaa tietääkseni kaksi muuta suomen kielen sanaa, ja ne ovat "huomenta" ja "kiitos".
Tänään aloittelin elämistä käymällä kaupassa (alle kilometri matkaa, hurraa!) ja keittämällä kananmunia, muistaakseni ensimmäistä kertaa eläessäni. Yläasteen köksäntunneilla kyllä tehtiin risottoja ja kääretorttuja ja karjalanpiirakoita ja mitä ikinä, mutta jostain mystisestä syystä ei ikinä tehty sellaisia helppoja ja halpoja ruokia, joiden reseptit (tai vähintäänkin perustekotavat) muistaisikin vielä seiskan jälkeen. Meillä kotonakin oli aina vaan einesruokia, korkeintaan keitettiin joka toinen viikonloppu makaronia ja kaksi kertaa vuodessa pottuja. Siksi on vaikea edes tajutakaan, mitä kaikkea ruokaa oikein voisin tehdä. Tosin jo tänään koin kaupassa suuria ahaa-elämyksiä, kun tajusin että - toisin kuin Kauniaisvuotenani - voin ostaa viimein jotain hellalla tai uunissa valmistettavaa. Kokonaiset hyllyosastot muuttuivat äkkiä uusiksi mahdollisuuksiksi.
...Toisaalta kunnollisten proteiinilähteiden keksiminen osoittautui vaikeaksi, koska en haluaisi lämmittää uunia muutaman lihapullan tähden; mikroaaltouunia ei näet ole, ja kaapista löytyvä paistinpannu on todella epäilyttävä. Soitin isälle ja ehdotin että mikroni laitettaisiin Matkahuollon kautta tai postissa tänne, mutta se maksaa kyllä vähintään 12 euroa, minkä lisäksi minun täytyisi kantaa se jostain linja-autoasemalta/postista (=helevatan kaukaa) tänne. Tai pyytää Ovelle-kuljetus, eli se saapuisi juuri silloin kun täällä ei ole ketään sitä vastaanottamassa ja maksaisi vielä enemmän. Maksaisi kyllä vaan neljäkymppiä ostaa samanlainen, mutta sitten minulla olisi virallisesti jo kolme mikroa, hyvönen aika. Ja yhäkin haasteena roudata se tänne kämpille. Phuuh. Harkitsin kyllä soijaruokien opettelua, mutta se on näin alkuunsa aika iso haaste. No, voin varmaan ostaa jonkin paistinpannun, mutta mikrosta olisi kyllä viimeistään siinä korvaamattomasti iloa, kun edellisen päivän eväitä pitää lämmittää uudelleen. Ehkäpä siis alkuun pitäydyn jossain tosi pienimuotoisessa.
Palatakseni kämppikseen, rinnakkaiselomme on varsin rauhallista. Tosin en tiedä, miten vihjaisin hänelle siitä, että palava ja palamaton jäte pitää erotella. Laitoin kyllä vanhan roskiksen viereen toisen astian, johon nakkasin metallisen jogurttipurkin kannen ja jopa revin yhdestä hänen käytetystä rahkapurkistaan kannen ja siirsin sen siihen palamattomien (=kaatopaikkajätteen) roska-astiaan. En kuitenkaan kehtaa mennä julistamaan hänelle että hän tekee nyt väärin ja että tämä pitää tehdä "minun" tavallani. Tietysti minulla on selostukset (ja asuntosäätiön antama ohjelappu, jossa sama asia lukee englanniksikin) valmiina jos hän jotain kysyy, mutta ei ole vielä kysynyt. Ei tunnu oikein kohteliaalta tavalta siirrellä niitä hänen roskiaankaan eri laariin. Kommunikaatiomme on muutenkin vähän ontuvaa, koska hän puhuu niin hiljaa etten (heikoilla listening skillsseilläni) saa juuri mitään selvää, minkä lisäksi en osaa vastatakaan kuin hämmentävin kiertoilmaisun, koska en useinkaan muista jotain sanaa tai ilmaisua englanniksi. Urgh, onkohan (Etelä-)Venäjällä millainen tottumus ja ylipäätään mahdollisuus kierrätykseen?
Ja joo, olen edelleenkin varma että kämppikseni kuivattaa huoneessaan valtavaa määrää nokkosia, ei kannabista. Tosin ne nokkoset ovat silti vähän kysymysmerkki, koska jos hän meinaa tehdä niistä ruokaa niin siihen tarkoitukseen hänen valitsemansa tosi vanhat kasvit eivät ole käsittääkseni parhaita. Toisaalta, ehkä hän aikoo syödä niitä koko talven ja siksi piti ottaa kaikki mikä löytyi. Ja ehkä kuivatun nokkosen kanssa se on ihan jo yksi lysti, koska ravintoaineet kärsivät muutenkin. Höm.
Tuossa on vielä huonolaatuinen kuva huoneeni nurkasta, koska on aika hienoa voida lisätä sellainenkin:
Sisustus alkaa olla jo kohdillaan, kuten näkyy. Seinälle ripustetusta kangaskuvasta iso kiitos kaverille, jonka kanssa en ole keskustellut kohta varmaan pariin vuoteen enkä tiedä yhtään, mihin se on elämässään edistynyt sen jälkeen kun päätti minun olevan mennyttä aikaa. Ikkunaan pitäisi saada verho. Jostain. Tosin väliäkö sillä talvella on.
Ei hajuakaan, mitä teen viikonloppuna. Lähin kirjasto on kiinni, joten en pääse tutustumaan siihenkään. Ehkä voisin pyöräillä lähemmäs viitisen kilsaa keskustaan, jos siis jaksan. Ei mitään tietoa, mitä tekisin siellä, paitsi ehkä etsisin paistinpannun ja jonkinlaisen kangaspalan verhon virkaa toimittamaan. Fiilis vain uupuu; ei jotensakaan tunnu vielä oikealta ajalta lähteä keskustaan hortoilemaan, vaan haluaisin kartoittaa ensin paikkoja tält puol jokkee.
Kämppiksessäni on se hyvä puoli, ettei se voi olla tartuttamassa minuun Turun murretta.
Matkasta sen verran, että totesin yli 600 kilometrin taittuvan kaikkein mukavimmin, kun ajaa autoa ihan itse. Tai no, mukavin tapa on luultavastikin lentomatkustaminen, mutta tämä oli heti seuraavaksi paras. Tuntui kuin olisin ottanut kesäistä Suomea haltuuni kilometri kerrallaan, poukkoillen välillä kapeammilla mäkisillä teillä ja välillä valtaisaa tyydytystä tuottavilla moottoriteillä. Löysin Turussa ihan ilman kartantiirailua perille asti ja todistin synnynnäiset kykyni kaupunkiajossa (enkä aiheuttanut edes kuin vain yhden vakavan vaaratilanteen; pelkään koko ajan että törmään kaupassa tai jossain siihen toisena osapuolena olleeseen poikaan, lol). Tosin Turku on vasta Suomen viidenneksi suurin kaupunki. Osaatteko sanoa oikeassa järjestyksessä ne neljä ensimmäistä?
Btw, jos joskus pitää muuttaa jonnekin vailla sen kummempia suunnitelmia, niin muutan Jämsään. Valtaisan kaunis kesäkaupunki, puistoalueita lampineen ja suihkulähteineen joka puolella ja hyvin hoidettua puustoakin kaikkialla. Enpä olisi uskonut kaupungista, jolle on paiskattu moinen nimi. Kaupunginjohtajistossa on varmaan puutarhureita.
Jooh, pääsin siis vailla kovin pahoja mokia ja kuoppia perille. Tässä kolmen soluhuoneen asunnossa on minun lisäkseni tällä hetkellä vain yksi asuja, toinen tulee varmaan ensi viikolla jos on tullakseen. Nykyinen kämppikseni on myöskin muuttanut tänne vain hetki sitten, juuri vähän ennen minua, ja on siis kotoisin Etelä-Venäjältä, paikasta jonka nimeä en osaa lausua enkä itse asiassa edes muista. Äiti kuuli kyseisen paikan nimeksi "Mineral Water", mutta tuskin se se on. Kämppikseni sukunimi ja itse asiassa varsinainen etunimikin ovat myös arvoituksia, koska hän tuntui lyhentävän sen minun suuhuni sopivaan muotoon. No, hän on nyt sitten Katja. Minun etunimeni hän kyllä osasi lausua täydellisesti. Lisäksi hän osaa tietääkseni kaksi muuta suomen kielen sanaa, ja ne ovat "huomenta" ja "kiitos".
Tänään aloittelin elämistä käymällä kaupassa (alle kilometri matkaa, hurraa!) ja keittämällä kananmunia, muistaakseni ensimmäistä kertaa eläessäni. Yläasteen köksäntunneilla kyllä tehtiin risottoja ja kääretorttuja ja karjalanpiirakoita ja mitä ikinä, mutta jostain mystisestä syystä ei ikinä tehty sellaisia helppoja ja halpoja ruokia, joiden reseptit (tai vähintäänkin perustekotavat) muistaisikin vielä seiskan jälkeen. Meillä kotonakin oli aina vaan einesruokia, korkeintaan keitettiin joka toinen viikonloppu makaronia ja kaksi kertaa vuodessa pottuja. Siksi on vaikea edes tajutakaan, mitä kaikkea ruokaa oikein voisin tehdä. Tosin jo tänään koin kaupassa suuria ahaa-elämyksiä, kun tajusin että - toisin kuin Kauniaisvuotenani - voin ostaa viimein jotain hellalla tai uunissa valmistettavaa. Kokonaiset hyllyosastot muuttuivat äkkiä uusiksi mahdollisuuksiksi.
...Toisaalta kunnollisten proteiinilähteiden keksiminen osoittautui vaikeaksi, koska en haluaisi lämmittää uunia muutaman lihapullan tähden; mikroaaltouunia ei näet ole, ja kaapista löytyvä paistinpannu on todella epäilyttävä. Soitin isälle ja ehdotin että mikroni laitettaisiin Matkahuollon kautta tai postissa tänne, mutta se maksaa kyllä vähintään 12 euroa, minkä lisäksi minun täytyisi kantaa se jostain linja-autoasemalta/postista (=helevatan kaukaa) tänne. Tai pyytää Ovelle-kuljetus, eli se saapuisi juuri silloin kun täällä ei ole ketään sitä vastaanottamassa ja maksaisi vielä enemmän. Maksaisi kyllä vaan neljäkymppiä ostaa samanlainen, mutta sitten minulla olisi virallisesti jo kolme mikroa, hyvönen aika. Ja yhäkin haasteena roudata se tänne kämpille. Phuuh. Harkitsin kyllä soijaruokien opettelua, mutta se on näin alkuunsa aika iso haaste. No, voin varmaan ostaa jonkin paistinpannun, mutta mikrosta olisi kyllä viimeistään siinä korvaamattomasti iloa, kun edellisen päivän eväitä pitää lämmittää uudelleen. Ehkäpä siis alkuun pitäydyn jossain tosi pienimuotoisessa.
Palatakseni kämppikseen, rinnakkaiselomme on varsin rauhallista. Tosin en tiedä, miten vihjaisin hänelle siitä, että palava ja palamaton jäte pitää erotella. Laitoin kyllä vanhan roskiksen viereen toisen astian, johon nakkasin metallisen jogurttipurkin kannen ja jopa revin yhdestä hänen käytetystä rahkapurkistaan kannen ja siirsin sen siihen palamattomien (=kaatopaikkajätteen) roska-astiaan. En kuitenkaan kehtaa mennä julistamaan hänelle että hän tekee nyt väärin ja että tämä pitää tehdä "minun" tavallani. Tietysti minulla on selostukset (ja asuntosäätiön antama ohjelappu, jossa sama asia lukee englanniksikin) valmiina jos hän jotain kysyy, mutta ei ole vielä kysynyt. Ei tunnu oikein kohteliaalta tavalta siirrellä niitä hänen roskiaankaan eri laariin. Kommunikaatiomme on muutenkin vähän ontuvaa, koska hän puhuu niin hiljaa etten (heikoilla listening skillsseilläni) saa juuri mitään selvää, minkä lisäksi en osaa vastatakaan kuin hämmentävin kiertoilmaisun, koska en useinkaan muista jotain sanaa tai ilmaisua englanniksi. Urgh, onkohan (Etelä-)Venäjällä millainen tottumus ja ylipäätään mahdollisuus kierrätykseen?
Ja joo, olen edelleenkin varma että kämppikseni kuivattaa huoneessaan valtavaa määrää nokkosia, ei kannabista. Tosin ne nokkoset ovat silti vähän kysymysmerkki, koska jos hän meinaa tehdä niistä ruokaa niin siihen tarkoitukseen hänen valitsemansa tosi vanhat kasvit eivät ole käsittääkseni parhaita. Toisaalta, ehkä hän aikoo syödä niitä koko talven ja siksi piti ottaa kaikki mikä löytyi. Ja ehkä kuivatun nokkosen kanssa se on ihan jo yksi lysti, koska ravintoaineet kärsivät muutenkin. Höm.
Tuossa on vielä huonolaatuinen kuva huoneeni nurkasta, koska on aika hienoa voida lisätä sellainenkin:
Sisustus alkaa olla jo kohdillaan, kuten näkyy. Seinälle ripustetusta kangaskuvasta iso kiitos kaverille, jonka kanssa en ole keskustellut kohta varmaan pariin vuoteen enkä tiedä yhtään, mihin se on elämässään edistynyt sen jälkeen kun päätti minun olevan mennyttä aikaa. Ikkunaan pitäisi saada verho. Jostain. Tosin väliäkö sillä talvella on.
Ei hajuakaan, mitä teen viikonloppuna. Lähin kirjasto on kiinni, joten en pääse tutustumaan siihenkään. Ehkä voisin pyöräillä lähemmäs viitisen kilsaa keskustaan, jos siis jaksan. Ei mitään tietoa, mitä tekisin siellä, paitsi ehkä etsisin paistinpannun ja jonkinlaisen kangaspalan verhon virkaa toimittamaan. Fiilis vain uupuu; ei jotensakaan tunnu vielä oikealta ajalta lähteä keskustaan hortoilemaan, vaan haluaisin kartoittaa ensin paikkoja tält puol jokkee.
Kämppiksessäni on se hyvä puoli, ettei se voi olla tartuttamassa minuun Turun murretta.
maanantai 20. elokuuta 2012
Kolme päivää huokauksia
Yhtälailla säälittävä olen niin kuin muutkin
yksinäinen, jos et tuu, ja jos sä sitten tuutkin
Edelläoleva lainaus ei liity tähän päivitykseen mitenkään, mitä nyt se kertoo minun kuuntelevan Zen Caféeta.
Vielä kolme päivää muuttoon. Tein tässä aamun ratoksi osoitteenmuutosilmoituksen ja opintotukihakemuksen. Ympärille katsoessa hoksaan aina vain uusia asioita, jotka pitäisi muistaa pakata. Työkalupakki. Enemmän huppareita ja muita vastaavia kamppeita kuin mitä tuli Kauniaisiin pakattua. Se ainoa omistamani englanninkielinen kirja, jonka lukemisesta uskon selviytyväni helposti (paitsi etten muista, mihin tulin pakanneeksi sen Kauniaisista lähdettäessä). Euroviisulevyt, tietty. Kaikki ehdottoman tarpeellinen siis.
Tämä on vain eri asia kuin Kauniaisiin lähtö oli. Siellä minä jo lähtökohtaisesti kävin vain kääntymässä. Nyt taas on edessä luultavasti vuosia ja taas vuosia Turussa, tai mahdollisesti monta vuotta jossain muualla jos päätän sittenkin jostain syystä vaihtaa yliopistoa. Silti kaikki niihin vuosiin liittyvät asumisjärjestelyt näyttävät tästä hetkestä katsoen niin epävarmoilta, että kaikki kirjalaatikot on taas jätettävä jälkeen. Sekä vuosi sitten pakatut kirjalaatikot että Kauniaisista tuodut kirjalaatikot, kuten myös se laatikko, jonka saa kasaan näistä pelkästään tämän kesän aikana kertyneistä kirjoista.
Minä olen ostanut kirjani siksi, että saisin katsella ja hypistellä ja järjestellä niitä ja tarttua milloin tahansa yhteen ja ryhtyä lukemaan. Niiden näkeminen aakkosjärjestykseen aseteltuna hyllyssä tuottaa minulle korvaamatonta mielihyvää. Kun ne Kuluntalahdessa olivat sänkyni yläpuolella, minulla oli tapana vain makoilla ja laskeskella eri genrejen määrää ja valmiiden ja keskeneräisten sarjojen määrää ja kotimaisten määrää ja kirjojen kokonaismäärää ja ihan mitä tahansa. Olin onnellinen kirjamaterialisti.
Tämä Turkuun lähtö on ikään kuin taas yksi aikuistumisriitti. Ikään kuin lopullinen siirtyminen toisenlaiseen elämään, Kauniaisvuoden oltua vain välinäytös. Monella tapaahan se tulee olemaan samanlaista, eikä minulla siten ole mitään kummempia harhaluuloja. On vain ristiriitaista, että samalla tämä tuntuu muun muassa näiden kirjojen jättämisen takia olevan taas vain välinäytös. Että tosiasia on se, ettei mitään pysyvää olemista ole vielä näköpiirissä. Olen tulossa jostain, mutten vielä virallisesti matkalla minnekään.
Kompromissina luen nyt yhtä "pakko saada" -kirjaa kirjastosta lainattuna. Milloinkohan ostaisin omaksi.
yksinäinen, jos et tuu, ja jos sä sitten tuutkin
Edelläoleva lainaus ei liity tähän päivitykseen mitenkään, mitä nyt se kertoo minun kuuntelevan Zen Caféeta.
Vielä kolme päivää muuttoon. Tein tässä aamun ratoksi osoitteenmuutosilmoituksen ja opintotukihakemuksen. Ympärille katsoessa hoksaan aina vain uusia asioita, jotka pitäisi muistaa pakata. Työkalupakki. Enemmän huppareita ja muita vastaavia kamppeita kuin mitä tuli Kauniaisiin pakattua. Se ainoa omistamani englanninkielinen kirja, jonka lukemisesta uskon selviytyväni helposti (paitsi etten muista, mihin tulin pakanneeksi sen Kauniaisista lähdettäessä). Euroviisulevyt, tietty. Kaikki ehdottoman tarpeellinen siis.
Tämä on vain eri asia kuin Kauniaisiin lähtö oli. Siellä minä jo lähtökohtaisesti kävin vain kääntymässä. Nyt taas on edessä luultavasti vuosia ja taas vuosia Turussa, tai mahdollisesti monta vuotta jossain muualla jos päätän sittenkin jostain syystä vaihtaa yliopistoa. Silti kaikki niihin vuosiin liittyvät asumisjärjestelyt näyttävät tästä hetkestä katsoen niin epävarmoilta, että kaikki kirjalaatikot on taas jätettävä jälkeen. Sekä vuosi sitten pakatut kirjalaatikot että Kauniaisista tuodut kirjalaatikot, kuten myös se laatikko, jonka saa kasaan näistä pelkästään tämän kesän aikana kertyneistä kirjoista.
Minä olen ostanut kirjani siksi, että saisin katsella ja hypistellä ja järjestellä niitä ja tarttua milloin tahansa yhteen ja ryhtyä lukemaan. Niiden näkeminen aakkosjärjestykseen aseteltuna hyllyssä tuottaa minulle korvaamatonta mielihyvää. Kun ne Kuluntalahdessa olivat sänkyni yläpuolella, minulla oli tapana vain makoilla ja laskeskella eri genrejen määrää ja valmiiden ja keskeneräisten sarjojen määrää ja kotimaisten määrää ja kirjojen kokonaismäärää ja ihan mitä tahansa. Olin onnellinen kirjamaterialisti.
Tämä Turkuun lähtö on ikään kuin taas yksi aikuistumisriitti. Ikään kuin lopullinen siirtyminen toisenlaiseen elämään, Kauniaisvuoden oltua vain välinäytös. Monella tapaahan se tulee olemaan samanlaista, eikä minulla siten ole mitään kummempia harhaluuloja. On vain ristiriitaista, että samalla tämä tuntuu muun muassa näiden kirjojen jättämisen takia olevan taas vain välinäytös. Että tosiasia on se, ettei mitään pysyvää olemista ole vielä näköpiirissä. Olen tulossa jostain, mutten vielä virallisesti matkalla minnekään.
Kompromissina luen nyt yhtä "pakko saada" -kirjaa kirjastosta lainattuna. Milloinkohan ostaisin omaksi.
lauantai 18. elokuuta 2012
Viisi päivää armonaikaa
Kun kolme vuotta sitten lähdin pariksi kuukaudeksi Ruotsin Lappiin, sain todeta, että siellä kaikissa arkisissakin asioissa oli jotain vinksallaan. Kaupoissa ei ollut eineksiä ja postilaatikoissa oli kauheat valikoimat erilaisia tarroja ja siellä täällä näkyi outoja liikennemerkkejä ja nopeusrajoitukset olivat hurjia ja kaikki jalankulkijat käyttivät pimeän tultua heijastinliivejä. Minun oli pakko purkaa näitä outouksia sydämeltäni tuttujen ihmisten luettavaksi, joten kirjoitin päivittäin pitkän Facebook-muistiinpanon. En tuntenut siten olevani aivan niin yksin ja eristyksissä.
Näihin aikoihin vuosi sitten lähdin Kauniaisiin vuodeksi. Sielläkin (ja pääkaupunkiseudulla yleensäkin) kohdatuista omituisuuksista ja uusista asioista olisi riittänyt vähintäänkin viikoittaisiin katsauksiin sisältöä. Opiskelupaikasta ja opiskelustakin olisi saanut sivukaupalla pohdintaa. Lopulta kuitenkin kirjoitin vain tavallisia Facebook-päivityksiä ja loppuja yritin selostaa parhaani mukaan tutuille henkilökohtaisesti.
Nyt kohta pian olenkin sitten lähdössä Turkuun, ja tarkoitus olisi viipyä pidemmän aikaa = 1-60 vuotta, kuka tietää. Luvassa on uppo-outoja asuinkumppaneita ja yliopistoelämää ja Suomen vanhinta/omaleimaisinta kaupunkikulttuuria. Tarkoitus olisi hankkia myös ystäviä ja harrastuksia, todella pitkästä aikaa. Niksi on kuitenkin nyt siinä, että suljin Facebook-tilini, joten en voi enää purkaa sinne ajatuksiani ja tekemisiäni. Siispä kokeilen perustaa blogin.
Muuttoon on nyt viisi päivää. Tämä on blogi siitä, voiko turkulaiseksi tulla (ei kuulemma) ja jonkin verran muustakin.
Näihin aikoihin vuosi sitten lähdin Kauniaisiin vuodeksi. Sielläkin (ja pääkaupunkiseudulla yleensäkin) kohdatuista omituisuuksista ja uusista asioista olisi riittänyt vähintäänkin viikoittaisiin katsauksiin sisältöä. Opiskelupaikasta ja opiskelustakin olisi saanut sivukaupalla pohdintaa. Lopulta kuitenkin kirjoitin vain tavallisia Facebook-päivityksiä ja loppuja yritin selostaa parhaani mukaan tutuille henkilökohtaisesti.
Nyt kohta pian olenkin sitten lähdössä Turkuun, ja tarkoitus olisi viipyä pidemmän aikaa = 1-60 vuotta, kuka tietää. Luvassa on uppo-outoja asuinkumppaneita ja yliopistoelämää ja Suomen vanhinta/omaleimaisinta kaupunkikulttuuria. Tarkoitus olisi hankkia myös ystäviä ja harrastuksia, todella pitkästä aikaa. Niksi on kuitenkin nyt siinä, että suljin Facebook-tilini, joten en voi enää purkaa sinne ajatuksiani ja tekemisiäni. Siispä kokeilen perustaa blogin.
Muuttoon on nyt viisi päivää. Tämä on blogi siitä, voiko turkulaiseksi tulla (ei kuulemma) ja jonkin verran muustakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)