Yöbussi

Tähän blogiin on ollut tarkoitus kirjoittaa vaikka kuinka monena päivänä, mutten ole enää viitsinyt, koska tätä lukee ilmeisesti enää yksi ihminen, ja olisi kiva jos se yksi ihminen vaikkapa jollain muulla tavalla ottaisi yhteyttä tämän lukemisen sijaan.

Eipä sillä ole yleisellä tasolla katsottuna juuri väliä. Tajusin näet juuri äsken, yöbussissa, että minä olen aivan yksin. Kaikki ihmiset tässä maailmassa ovat aivan yksin. Ketään ei kiinnosta se mitä ajattelen tai tunnen, tai edes se, kuka minä olen. Voin odottaa vaikka maailman tappiin asti muiden huomioivan itseni, eikä se koskaan tule tapahtumaan. Huomion kerjääminenkin on lopulta turhaa.

Minun pitäisi kulkea tässä maailmassa eteenpäin kuin roolipelissä, tai Simssissä. Kokeilla, mitä tapahtuu jos teen näin tai noin. Lähteä siihen aivan tutkimattomaan suuntaan. Ongelma vain on se, etten minä pelaa pelejäkään niin. Simssissä varmistan orjallisesti, että tyypin elämä on kondiksessa ja kaikki tarvepalkit vihreinä enkä vain hyppyytä sitä huvin vuoksi ympäriinsä. Roolipeleissä kerään parhaat mahdolliset aseet, suojukset ja taidot ja hakkaan siinä sivussa vaikka yhtä ja samaa pientä ökkömönkiäistä miljoonatta kertaa ennen kuin uskallan lähteä tutkimaan, millainen isompi vastus uudella suunnalla mahdollisesti odottaa.

Toivottavasti osaan sisäistää tämän nyt oppimani jutun ja kykenen katsomaan maailmaa siitä näkökulmasta, että se on minulle aivan avoin ja loppujen lopuksi vailla vaatimuksia. Epäonnistumisellani ei ole oikeasti väliä kellekään, kuten ei onnistumisellakaan - paitsi minulle itselleni. Muiden mielipiteilläkään ei ole väliä. Sosiaalisissa tilanteissa voisin vain muutamalla sanalla muuttaa kaikkien ihmisten mielikuvan minusta ja samalla myös sen, kuka minä oikeastaan olen. Koska lopulta se tosiaankin niin pieni asia, minuus. Se muodostuu lähinnä suhteessa muihin ihmisiin. Jos olen muille jotain muuta, minusta tulee jotain muuta.

Kello on puoli viisi tai vähän enemmän

Tiesittekö, että Turussa on 20 Hesburgeria? Mikä merkittävämpää, osasin sanoa lonkalta (tai no, vähän mietittyäni) niistä kahdentoista olinpaikat: kuusi keskustasta, kaksi yliopistoalueen tienoilta, kaksi tästä ihan vierestä ja kaksi kaukana sijaitsevista ostoskeskuksista (joista toisen ohi ajoin kerran bussilla ja näin Hesen kyltin ja toisen myymälävalikoimaa taas tulin kerran tutkineeksi netistä).

McDonaldsien suhteen minulla on sellainen mielikuva, että yhden olen jossain päin tätä kaupunkia nähnyt. Yrityksen nettisivut paljastavat, että Turussa on kolme kaksi (sillä tuo yksi onkin Raision puolella) McDonaldsia, joista olen tosiaankin voinut nähdä vain yhden. Se sijaitsee vastapäätä yhtä sellaista Heseä, jossa olen syönyt.

Puhtauden eteen pitää kärsiä

Pesin täällä ensimmäistä kertaa pyykkiä, uskokaa tai älkää. Se oli melkein yhtä kaamea kokemus kuin ensimmäinen pyykinpesukerta Kauniaisissa, paitsi ettei ihan. Tällä kertaa en tullut sabotoineeksi vaatteitani, rahatilannettani, pyykkikonetta, kuivausrumpua enkä seuraavan pyykkääjän pyykkivuoroa. Sabotoin vain isäni rahatilannetta (maksamalla 1,50 euroa ylimääräistä puhelinmaksusysteemin kautta), mahdollisia tulevia pyykkääjiä jotka laskevat pahaa aavistamatta pyykkinsä siihen mihin tulin kaataneeksi litratolkulla pesuainetta, sekä sitä henkilöä joka kyseisen pesuaineen omistaa, sillä en löytänyt omaani vaan jouduin nappaamaan siivouskaapista jotain. No, nyt on ekasta kerrasta selvitty ja varmasti pesen pyykkiä jatkossa useammin, sillä pyykkääminen on kaikesta huolimatta kivoin kotityö, kunhan muuttujat ovat hallinnassa.

Tänä iltana on Varjomafia, jeij!

Oletko tavannut dalmatialaista

Tiesittekö, että dalmatialaiset tulevat, yllätys yllätys, perimätiedon mukaan Dalmatiasta. Sen nimi tulee dalmaattien kansasta, joka asui alueella ennen ajanlaskun alkua. Roomalaiset valloittivat Dalmatian 200-luvulla eaa. Keisarikunnan jaon jälkeen Dalmatia kuului Länsi-Roomalle, sitten itägooteille ja sitten Itä-Roomalle. Joskus 1000-luvulla (sillä ensimmäisellä vuosisadalla) kroaatit valloittivat sen, minkä jälkeen Venetsian kaupunkivaltio valloitti sen ja Venetsian hallussa se myös pysyi vuoteen 1797 asti. Sitten alue hyppelehti muutaman vuoden sisään Itävallalle, sitten Italialle, sitten siitä tuli yksi Napoleonin pienessä päässä järkeillyistä "illyrialaisista maakunnista" ja lopulta se palautui Itävallalle 1814. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Dalmatiasta tuli osa serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskuntaa, joka tuli sittemmin tunnetuksi Jugoslaviana. Nykyisin Dalmatia muodostaa alueellisesti melkein puolet Kroatiasta, ainakin minun suurpiirteisen tulkintani mukaan.

Wikipedia opetti myös sen, että dalmatialaisten pilkut voivat olla vaaleankeltaisia tai vaaleanoransseja, joskaan rotumääritelmä ei näitä hyväksy.

Hektinen hetkinen

Kissanpentukamera, koskapa kerran mainostin sitä: http://new.livestream.com/accounts/398160/events/1594566/player_pop_up
Draganille krediitit sen linkkaamisesta minulle.

Näin bussissa kookkaan mustan miehen, jolla oli harmaantuva parta ja niin mahdoton raspiääni etten ole ikinä moista kuullut. Sillä olisi voinut raapia kiveen naarmuja. Miehen seurassa istui nelivuotias, erittäin suomalaisen näköinen pikkutyttö, jonka vaaleilla hiuksilla keikkui prinsessatiara. Vaikuttivat erittäin sopuisalta ja iloiselta parivaljakolta.

Näiden alkutunnelmien jälkeen voinen siirtyä siihen, mitä olen oikeastaan tehnyt. Speksiharjoituksissa - joita tulee vastaisuudessa olemaan jopa viisi tuntia viikossa - opiskeltiin pätkää Romeosta ja Juliasta, koska speksimme sattuu olemaan Ahvenanmaalle sijoittuva zombiparodia siitä, hahhaa. Lauantaina oli Tutkan peli-ilta (koska oli kansallinen pelipäivä!), jossa sain todeta Arkham Horrorin olevan erittäin monimutkainen mutta toisaalta erittäin kiinnostava ja, hmm, tarinafiiliksinen peli, jota ei onneksi tarvinnut osata pelata koska kaikki ovat siinä samalla puolella. Voi sitä riemun tunnetta, kun viimein minunkin annettiin tappaa muutama örkkimörkki ja hypätä ulottuvuuksien välisestä portista sen sulkemista varten. Sunnuntaina taas kirjoitin viime tipassa puheviestinnän kurssia varten esseen, jonka otsikko oli "Mahdollisia tutkimuksellisia näkökulmia sanoihin jotka nielaisin".

Tänään - siis maanantaina - oli reipas päivä. Oli perätysten kaksi luentoa, mikä tekee kaksi kolmasosaa koko viikkoni luennoista, koska viime viikolla loppui jälleen kerran yksi kurssi. Koko loppuviikolla on siis vain yksi luento enää, jeij! ... joten tylsää taitaa tulla olemaan, vaikka opiskeluun liittyvää tekemistä ihan liikaa onkin. No, onpahan sentään vähän aikaa annettavaksi myös arvostelukirjoille ja speksiharjoituksille ja varjomafialle ja sulkapallolle.

Tänään oli myös tilaisuus ostella kaikkea tarpeellista, joten minähän ostelin. Ostin antennijohdon ja patakintaat (joista toinen on keltainen ja toinen taas musta, koska en halua sotkea sitä keltaista, eeheehee) ja kaksi kirjaa, joista jälkimmäiset ihan vain vahingossa tarttuivat mukaan. Lisäksi ostin telineen shamppoita varten. Mikä hauskinta, se teline myytiin minulle pölynimurin letkua ja suulakkeita varten tarkoitettuna telineenä, mutta minäpä nokkelana sovelsin siitä shampootelineen, koska oikea shampooteline olisi ollut puolet pienempi ja maksanut neljä kertaa enemmän. Ostelemisen jälkeen ehdin juuri sopivasti kirjastolle kuuntelemaan Historia nyt! -sarjan esitelmää 1900-luvun isyydestä. Kun yhdistän sieltä omaksumani jutut niihin erittäin kiinnostaviin juttuihin, joita opin tänään 1700-luvun maaseudun elämää käsittelevällä luennolla, saan aivan tajuttomat määrät kovasti kaipaamaani taustatietoa erästä kirjaani varten. Siis, enhän minä nyt historiaan kohdistuvan kiinnostuksen vuoksi opiskele tätä alaa, en. Mitä te oikein minusta kuvittelitte. Tiesittekö muuten, että 1700-luvulla kirkossa oli sunnuntaihartauden aikaan niin hillitön mekkala, ettei suurin osa ihmisistä kuullut edes saarnaa? Kuulumisten vaihtaminen oli paljon tärkeämpää.

Luin muuten viikonloppuna hienon kirjan: http://www.bazarforlag.fi/asema/kun-suljen-silmani/6335 Sen jäljiltä pelkäsin monta päivää, että muistoni alkavat kadota. Tuo kirja on muuten niin paljon spefiä kuin kirja voi olla olematta silti spefiä. Se on spefimpi kuin suurin osa lukemastani spefistä. Ja kammottavampi kuin suurin osa lukemastani kauhusta, joskaan en ole eläessäni juurikaan kauhua lukenut. Ja inspiroivampi kuin mikään kirja pitkään aikaan.

Timo, ota minuun yhteyttä heti kun kykenet, koska minulla on aivan hemmetinmoista asiaa.

Lunalta terveisiä.

Isänpäiväkortti

Minun pitäisi olla lukemassa huomiseen tenttiin. Sen sijaan olen kirjoittanut jo pari tuntia isänpäiväkorttia, koska tajusin että sehän pitää lähettää jo, jos se aikoo kakkosluokan postimerkillä ehtiä perille.

Ostettu isänpäiväkortti näytti niin tympeän mitäänsanomattomalta, että ajattelin kirjoittaa siihen pieniä muistikuvia lapsuusvuosilta. Sen seurauksena olen nyt sitten joka sanan jälkeen itkenyt silmiä päästäni, koska en vaan taida moiselle reaktiolle mahtaa mitään. Nyt särkee päätä ja haluaisin mennä nukkumaan, mutta en voi, koska pitää lukea siihen tenttiin.

Toivottavasti kaksi kakkosluokan postimerkkiä riittää siihen, että posti kuljettaa mukisematta kortin ja ristikkolehden.

Otsikko

Pelailin Simssiä. Simini sai kaksoset. Toisen horoskooppimerkki oli kaksoset ja toisen taas skorpioni. Synnytys taisi kestää varsin pitkään.

Sota on ohi

"Ihmiset, jotka osaavat jotain ja rakastavat jotain, eivät ikinä ole pitkästyttäviä"
- Alexander L. Kielland

(^ toiveajattelua)

_____________________________

Talvi on häipynyt ja syksy on palannut Turkuun. Jopa yli kahdeksan astetta lämmintä oli vielä pimeänkin tultua, eli aivan ihanaisen lämmin. Kutsun tätä intiaanikesäksi.

Tänään minulla oli sotahistoriatentti. Nämä historiaopintojen erikoistumiskirjatentit ovat kyllä kivoja, koska voi monista annetuista vaihtoehdoista vapaasti valita, mitä aihepiirejä opiskelee ja mitä kirjoja tentteihinsä haluaa lukea. Valkkasin heti tietysti kiinnostavimman aiheen ja kiinnostavimmat kirjat, eli toisin sanoen lueskelin Suomen sodissa kärsitystä nälästä ja saksalaissotilaiden äpärälapsista ja metsäkaartilaisista ja rintamalla esiintyneistä homoseksuaalisista suhteista ja sotilaiden suhtautumisesta tappamiseen ja mitä kaikkea. Turhan tiukille tosin taas meni lukeminen kanssa, mutta sitä on vaikea välttää. En onnistunut viime vuonna kertaakaan enkä onnistunut nytkään. Suuri toiveeni on onnistua tämän kuun lopussa olevan kirjatentin kanssa, joka on siis tämä joka minun hoitaa alta pois jo yli kuukausi sitten. Urgh. Pitänee kehittää jostain nopeampi ja helpompi opiskelutyyli. Pelkäänpä vaan, että sellaista ei taida olla, vaan mun pitäisi tehdä töitä.

Muutakin puuhaa yhä on. Ensi viikolla sosiologian luentotentti, eräänlaisen isomman tehtäväjutun tekeminen englanninkurssia varten sekä puheviestinnän essee. Tämän illan kuitenkin otan rennosti - ostin jopa puolentoista litran limsapullon, ensimmäisen täällä Turussa asuessani (verratkaa tätä siihen, että Kauniaisissa join ainakin kaksi pulloa viikossa). Huominenkin kuluu varmaan ottaessa rennosti, koska ensin on sulkapalloa ja sitten juoksen Saaraa vastaan asemalle, myöhästyen vaivaiset puoli tuntia. En vain kehtaa jättää sulkapalloa enää väliin, koska olen jättänyt sen väliin viimeiset kolme viikkoa. Taidot tässä ruostuu ja pelikaverini tympiintyy. 

Ensi viikolla alkavat isomman luokan speksitreenit. Tähän asti on siis ollut vain yksi tunti improamista viikossa, ensi viikolla sitten teatterin tositoimia kaksi tuntia keskiviikkona ja kolme tuntia torstaina. Kuulostaa varsin aikaavievältä touhulta. Toivottavasti ei ilmene mitään hurjia menoja keskiviikkoisin ja torstaisin. Varjomafiaankin pääsy torstaisin lykkääntyy monella tunnilla, eli saa nähdä, jaksaako sinne ylipäätään enää mennä ja pääseekö lukkoon menneestä ovesta edes sisään. No.

Muistuttakaa minua siitä että ensi viikolla on isänpäivä. Ostin jo kortin ja ristikkolehden ja postimerkkejä, vielä pitäisi taikoa jostain kirjekuori. Korttiin meinasin kirjoittaa jotain tavallista syvällisempää ja mietitympää, koska unohdin lähettää isälle syntymäpäivälahjan syyskuussa.

Me ollaan Lunan kanssa sitä mieltä, että Misfits on menossa tosi hurjaksi. Katsokaa sitä. 

Lunalta terveisiä.

 

Aika

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan mitään. Nyt kirjoitan tähän, että olen yksinäinen ja äidillekin soitin kahteen kertaan ja tein tikusta asiaa. Ei ole kuitenkaan aikaa kirjoittaa enemmän, koska myös hommia on kauheasti. Kaiken mahdollisen deadline on huomenna. Olisi tietysti mahdollista jänistää jostakin niistä painamalla yhtä hassua pikku linkkiä - "kirjaudu ulos kurssilta" -, olenhan sentäs yliopistossa ja akateemisesti villi ja vapaa, mutta sitten kaikki lykkääntyy taas vain eteenpäin ja huomaan seuraavan mahdollisen deadlinen olevan ovella aivan liian pian.

Yritän muistaa kirjoittaa perjantaina.

Tapasitteko Jörniä

Kuukauden kootut luontohavainnot: Eilen näin aivan uskomattoman selkeän ja suuren ja kokonaisen ja mahtavan sateenkaaren, joka näytti siltä kuin sen päässä tosiaan olisi aarre - missä tapauksessa se aarre sijaitsee jossain keskellä Halisten kerrostaloaluetta, joten pitäisiköhän lähteä etsimään sieltä. Samana päivänä kävelin ihan kaikessa rauhassa yliopistoalueella, kun alkoi kuulua jylisevää kiveyksen kopinaa; hevonen tulla touhusi sieltä yliopistorakennusten keskeltä täyttä ravia ja puikkelehti kauheaa kyytiä ihmisten seassa (oli sillä ratsastaja sentään - hulluja nää turkulaiset). Viime viikolla näin kaksi kertaa fasaanin - koiraan ja naaraan -, ja itse asiassa melkein ajoin pyörällä niiden yli. Eivät meinanneet viitsiä edes päätä kääntää, kun ajoin metrin päästä ohi. Ja kuun alussa, kirjamessuilla ollessa, vastaan käveli ihan yhtä läheltä Jörn Donner.

Se luontokappaleista. Mukavaa kun on ylipäätään aikaa kirjoitella blogiin, sillä tänä aamuna oli näet sosiologian tentti, johon yritin jopa lukeakin. Odotin sen olevan vaikeampi kuin se oli, mutta toisaalta, tuo oli johdantokurssin luentotentti, joten ihan tarpeeksi vaikea se varmaan oli niille, jotka ovat juuri aloittaneet yliopisto-opintonsa ja tulivat hyvässä lykyssä tänään ensimmäiseen tenttiinsä.

Valmistaudun lähtemään lauantaina kotiin. Olin laskenut/muistanut junamatkan pituuden väärin; ei se olekaan kuusi ja puoli tuntia (mikä taisi olla matka-aika Helsinki-Kajaani-välillä) vaan aivan kauheat 7,5-8 tuntia, yhteydestä riippuen. Odotan jo valmiiksi kauheaa kokemusta, koska kaikista edellisistä kulkemisistani huolimatta alan suunnilleen neljännen matkatunnin kohdalla tehdä aina kuolemaa. Ajattelin, josko virkistyäkseni kävisin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ravintolavaunussa syömässä. Toinen ja parempi henkireikä ovat äänikirjat, jotka lainailin tänään kirjastosta: Aarresaari, jonka kuuntelu jäi kevään junareissuilla kesken, sekä pikkuiseksi kivaksi haukkapalaksi eräs Viiru ja Pesonen -kirja, joka taitaa olla melko uusi tai jotain, koska minulla ei juuri sitä pienenä ollut vaikka melkein kaikki niistä omistinkin (kuvakirjoina). Tuumailin myös että voisin kokeilla ihan oikean paperisen kirjan lukemista, koska lukeminen jopa onnistui viime viikonloppuna, kun lauantain ja sunnuntain välisenä yönä palailin junalla Helsingistä Turkuun. Harmi, että kyseisenlaiset InterCity 2 -junat eivät liikennöi muuten kuin vain pikkumatkoilla täällä etelässä, koska kaikenlaisissa muunlaisissa junissa muistan tunteneeni matkapahoinvointia, jos olen yrittänyt lukea tai muuten vaan tihrustaa jotain.

Joo, viime lauantaina olin siis Risingin miitissä Helsingissä. Illalle sattui sopivasti mafia, jossa oli tuttuja ihmisiä ja tuntui melkein kuin olisi kotiinsa tullut. Teetätin siellä pienen ideointitehtävän (koska Tuokio-Nuotio-miitinhän jatkot ne olivat), josta ihmiset ihan innostuivat lopulta, vaikka ensin olivat aivan hirvittävän skeptisiä. Ideana oli se, että jaoin sattumanvaraisesti kolme sanaa, joista kahden tuli olla kuvitteellisen romaanin nimessä ja yksi taas oli sen romaanin päähenkilö, ja niiden pohjalta romaanin juoni tai vähintäänkin alkuasetelma piti lyhyesti ideoida. Iivari innostui kovastikin - hänen romaaninsa nimi oli "Hirttopako" (ts. hänelle sattuneet sanat olivat "hirttää" ja "pako", kuten voitte päätellä) ja sen päähenkilöksi sattui prinsessa, joka hirttäytyy kuulemma romaanin ensimmäisillä sivuilla paetakseen koruompelua ja sitten jonkinlaisena aaveena huitelee maailmasta toiseen, jos oikein ymmärsin. Siitä juoniselostuksesta muotoutui niin pitkä, että moisen pohjalta olisi saanut kirjoitettua ainakin trilogian.

Miitissä tehtiin toki perinteiseen tapaan myös miittiruno (jonka ideahan siis on se, että jokainen kirjoittaa kaksi riviä, joista seuraava kirjoittaja näkee vain jälkimmäisen). Sen voi lukea täältä: http://www.risingshadow.fi/keskustelut/index.php?topic=7367.0
Ette IKINÄ arvaa, mitkä kaksi riviä ovat minun tuotostani.

No, nyt taitaa olla aika ryhtyä tekemään niitä kurssitehtäviä, jotka olisi kiva olla tehtynä ennen lomille painumista (vaikka se loma kyllä on vähän omaa lomaa, koska mitään varsinaisia syyslomiahan meillä ei ole, vaan jotkin luennot pyörivät ihan normaalisti). Erään tenttikirjankin haluaisin saada luettua loppuun, puhumattakaan siitä että itse lomalla olisi tarkoitus lukea toinen tenttikirja ainakin puoliväliin. No, tiettävästi tämän suman jälkeen on taas iisimpää - koska yliopisto on mitä on, eli tehtävää on paljon jos asioiksesi kasaat sitä - joten fiilis on ihan hyvä. Vielä.

Lunalta terveisiä.

EDIT: Tätä blogia on luettu kuluneen viikon aikana joka päivä yli kymmenen kertaa, vaikka minä en ole tätä vilkaissutkaan. Kuka tunnustaa?

Ruokaa sulle ja ruokaa mulle

Muistinko mainita, että kun kävin perjantaina kirjamessuilla, minulla oli Varjomafiasta ostettu viiden euron hintainen alennuspääsylippu? No, sunnuntaina kävin siis uudestaan messuilla, koska kaveri ylipuhui, ja odotin jo vähän masentuneena pelkkiä kulku- ja sisäänpääsykustannuksia: edestakainen bussimatka viisi euroa, sisäänpääsy kirjamessuille kymmenen euroa.

Perjantaisesta hortoilusta viisastuneena ostin jo valmiiksi viiden euron hintaisen kännykkälipun, joka oli koko vuorokauden voimassa ja jolla sai siis huristella bussilla ihan miten paljon halusi. Vasta tilattuani sen tajusin, että kännykkälaskunihan menevät edelleen isän maksettavaksi (vaikka liittymän siirtämistä omiin nimiin olen kyllä pohtinut silloin kun olen muistanut), joten eihän lippu maksa minulle mitään.

Paras juttu tapahtui kuitenkin matkalla kauppatorilta messuille. Bussissa vieressäni istunut nainen kysyi aivan yllättäen, onko minulla jo lippu messuille, mihin vastasin kieltävästi. Hänpä vetäisi siis lipun laukustaan ja totesi antavansa sen ilmaiseksi minulle, koska se ystävä, jolle se oli tarkoitettu, ei ollut tullutkaan.

Olin loppupäivän ajan varsin iloinen. Hauskintahan tässä oli se, että mennessäni viime syksynä Helsingin kirjamessuille minulle työnnettiin ilmainen lippu käteen juuri ennen sisäänkäyntiä. Odotan mielenkiinnolla ensi vuotta ja sitä, sanooko kolmas kerta toden.

Palatakseni vanhoihin teemoihin: kokkailuni ovat taas vähän edenneet. Viikonloppuna tein valmisaineksista bolognesepataa, johon piti sentään jauheliha ruskistaa itse. Sitä on yhä kaksi annosta pakastimessa. Tänään taas tein kaura-omenapaistosta ihan vain siksi, että ohje oli helppo ja kaupassa ei ole enää mitään sellaista makeaa, jota tekisi mieli; parasta siis tehdä ihan itse vaan. Itse asiassa Daim-keksejä tein jo viime viikolla. Ne eivät olleet ihan sillä samalla ohjeella kuin minkä Tuija minulle lähetti joskus (ja joka siis katosi Facebook-tilin myötä), mutta niistä tuli kyllä aivan samanlaisia - tai siis, eivät samanlaisia kuin Tuijan tekemät, vaan samanlaisia kuin se hiukan epäonnistunut satsi, joka saatiin Tuijan ohjeella aikaiseksi aikoinaan. Hyviä kyllä edelleenkin, mutta eivät sellaisia kuin pitäisi. On minulla uuteenkin satsiin ainekset jo hankittuna.

Äiti soitti ja tuli muistuttaneeksi, että Iekulla on synttärit tämän viikon sunnuntaina. Lahjan kanssa tulee kiire, jos sellaisen meinaan hankkia - ja tottakai meinaan, koska on taas hyvä sauma tuputtaa kirjallisuutta. Tutkailin Risingin kirjahyllyni sisältöä ja pohdin, mitä kokeilisin luetuttaa Iekulla seuraavaksi; tämä oli vähän huono strategia, koska parhaat löytämäni ehdokkaat olivat tietysti sellaisia, joita ei löydä enää uutena mistään. Pitänee siis vain marssia huomenna (joka on muuten aivan yllättäen vapaapäivä!) Akateemiseen ja Suomalaiseen tutkailemaan pokkarivalikoimaa. Yksi mielessä oleva ehdokas on Nälkäpeli, koska se nyt aivan varmasti on saatavilla, mutta jotain vielä sopivampaa toivon löytäväni.

Tänään ja eilen olen lähinnä tainnut kuluttaa vapaa-aikani vastaten loputtomiin triviakysymyksiin täällä: http://freerice.com . Minä opin koko joukon pääkaupunkeja, maiden sijainteja, saksan kielen sanoja ja vaikka sun mitä, ja siinä sivussa joku jossain toivottavasti saa syödäkseen päivän riisit. Kiitos Draganille linkistä.

Nelosella alkaa kuulemma sunnuntaina Once Upon a Time eli suomeksi Olipa kerran. Tätähän Tuija minulle suositteli keväällä kovasti, joten aikasen mainioon saumaan. Vielä kun Hubotitkin loppuvat kohta, joten jotain tarvitaan täyttämään ohjelmatyhjiö. Muuten, jos Misfits on jäänyt katsomatta niin ne näkyvätkin Yle Areenasta aina helmikuulle asti. Aivan mahtia.

Lunalta terveisiä.

Kakskertaa ja kirjamessuja

Kävin tänään Turun kirjamessuilla (+ ruokamessuilla ja mitä kaikkea siellä nyt oikeastaan seassa olikaan). Onneksi ei tullut juuri vastaan sellaisia must have -kirjoja, ja ne vähätkin kiinnostavat ehdokkaat (kuten Jenny Kangasvuon Sudenveren, joka kirjakaupoissa maksaa neljättäkymppiä mutta tuolla messuilla vain 25 euroa) onnistuin jättämään paikoilleen. Jotain sentäs ostin, nimittäin järjettömän suuren korvapuustin (2e) ja hopeisen kelttiriipuksen (ketjuineen 34 euroa), joka puhutteli minua heti kun silmäni sattuivat siihen osumaan. Mallin nimi on kuulemma Velhon solmu. Menihän mokomaan rahaa, mutta toisaalta jäi hyvä fiilis siitä, etten ihan turhaan messuille itseäni maksanut.

Todellinen seikkailu alkoi kun yritin päästä sieltä messuilta pois. Ensin päätin mennä messubussilla kauppatorille ja kauppatorilta sitten jollakin tuttunumeroisella bussilla kämpille. Kauppatorille pääsinkin helposti ja sitten nousin bussiin numero 15, jonka tiesin kulkevan tätä kautta. No, bussi lähtikin aivan väärään suuntaan eli kutakuinkin kohti merta. Istuin sinnikkästi paikallani ja ajattelin että tämä tekee jonkin mutkan. Mutka vain alkoi näyttää varsin pitkältä, koska talot vähenivät koko ajan ja muuttuivat pelloiksi ja ihmiset nousivat kyydistä yksi kerrallaan. Parin suuren sillan ylikin mentiin, ja lopulta tuli vastaan kyltti jossa luki suunnilleen "Tervetuloa Kakskertaan, saareen salmien keskellä".

... voi hyvönen aika, näen nyt vasta ensi kertaa kartasta, missä jumalan selän takana se oikein on. No, totesin  erään peltomaiseman kohdalla että nyt kyllä jään pois, koska siinä oli sopivasti pysäkit tien molemmin puolin ja pääsin odottamaan paluubussia takaisin kaupunkiin. Päässä pyöri se että lippuni on voimassa enää puoli tuntia ja minulla ei ole enää käteistä, jolla maksaa uutta lippua (eikä Visa Electron käsittääkseni käy bussissa?), joten valmistauduin liftaamaan tai ruinaamaan ainoasta näkyvissä olleesta talosta bussirahaa. Messukorvapuustini söin siinä odotellessa lohdukseni. Lopulta se bussi sitten tuli sieltä ja onneksi ihan ajoissa, ja tietysti se oli täysin sama bussi jolla olin sinne kuuseen tullutkin; mokoma oli käynyt päätepisteessään ihan vaan kääntymässä. Kuljettaja ei tuntunut muistavan minua, mikä oli vallan mainiota.

Kotiinpaluu kesti siis lopulta kaksi ja puoli tuntia. Kämpille päästyä huomasin, että ainoa täkäläinen kaverini on soittanut, ja soitin takaisin kysyäkseni, mitä asiaa hänellä oli. Hän vain halusi kysyä, lähdenkö huomenna tai ylihuomenna kirjamessuille hänen kanssaan. En jostain syystä kyennyt kieltäytymään, vaikka sisimmässäni (ja puhelun jälkeen ääneen) taisin huutaa "uurgh".

Three Big Hedgehogs

Kiitämme laukun loppusilauksesta Puolangan pessimismipäiviä ja äitiä, joka niillä kävi.

Seuraavana suurena projektinani (ottamatta kantaa siihen, mikä oli edellinen suuri projektini) on opettaa Katja-kämppikselle suomea. Tässä jo aloitellessani olen huomannut, että suomi on pahuksen vaikea kieli, vaikkei murreilmaisuja ja muita sotkevia asianhaaroja otettaisi mukaan. Katja kuitenkin haluaa oppia suomea nimenomaan niin, että ymmärtäisi muiden puhetta, joten olen jo näin heti alusta lähtien tainnut sotkea hänen päänsä kaikilla sanojen ja ilmausten variaatioilla. Kun hän vielä itsekin kaiken lisäksi asettelee kysymyksensä niin, että miten minä sanoisin jonkin asian, niin pakkohan minun on selittää, että ilmauksen "minä olen" voi sanoa "mä oon" tai "mää oon" tai vain "oon"/"olen" ja että meidän asunnon kolmas henkilö sanoo yleensä "mie oon" ja että on vielä muitakin tapoja. Tai että "hän" muuntuu puhutussa kielessä yleensä sanaksi "se", jolloin täytyy vain päätellä kontekstista, onko kyseessä henkilö vai ei.

Tänä aamuna hän halusi jostain mystisestä syystä tietää, miten sanotaan suomeksi "three big hedgehogs". Minä vastasin että "kolme suurta siiliä" tai "kolme isoa siiliä". Tästä hän sitten kummastui, että miksi se on "suurta" eikä "suuria", mistä pääsimme siihen että ilman lukusanaa sanottaisiin "suuria siilejä", jolloin taas siilin pääte muuttuu. Sitten hän kummasteli, missä on monikon t-pääte, joten totesin, että voitaisiin myös ilmaista "suuret siilit". Mitenpä siltikään selostaisin huonolla englannillani, missä tilanteessa käytetään mitäkin, kun muotoja pohtiessani menen jo itsekin sekaisin ja suomi alkaa tuntua aivan järjettömältä kieleltä? Keskustelumme taitavat jatkossakin olla näin sekavia ja randomeja.

Rahan tuloa ei voi estää

Vilkaisin pitkästä aikaa Veikkaus-tiliäni ja huomasin voittaneeni Eurojackpotista 9,50 euroa, tarkemmin sanottuna jo huhtikuussa. Creepy.

Ympärilläni hiljaisuus

Minulla oli ajatuksena soittaa tänä iltana äidille, koska tuntui että minulla on kaikenlaista pientä kerrottavaa, joita olisi mukava purkaa siihenkin suuntaan. Istuskelin sitten tuossa sängyllä puhelin kourassa ja yritin kertailla että mitä kaikkea kertoisin. No, huomasin itse asiassa jo tämän tuumailutoimenpiteen tuottavan sen tunteen, että olen jo kertonut ne, joten ei ollut enää oikeastaan tarvetta varsinaisesti soittaa. Varmaan parempi näin, koska minua aina masentaa se että äitiä eivät kuulumiseni tunnu koskaan oikeasti kiinnostavan, tai vähintäänkään hän ei ymmärrä sitä, millainen tyylini keskustella puhelimessa (tai edes muutenkaan) on. Keskusteluistamme ei yksinkertaisesti muodostu jouhevia ja oikeasti vuorovaikutteisia, ja lopulta käy aina niin että minä kyllä tiedän, että Erikalle on ostettu uudet kumpparit ja äiti on käynyt ystävänsä kanssa ulkona syömässä ja kaikkea muutakin aivan hurjan keskeistä ja uutisluontoista, mutta en koe että minulla olisi varsinaista tilaisuutta kertoa omista tekemisistäni mihinkään väliin, vaikka tietysti niitä heti alkajaisiksi kysytään. Saan kerrottua yhden jutun ja se on siinä. Isän kanssa on paljon helpompaa ja toimivampaa puhua puhelimessa, mutta mepä nyt on jouduttu turvautumaan kanssakäynnissämme lähinnä puhelimeen jo viimeisen neljäntoista vuoden ajan, joten aika outoa se olisi jos ei jo tähän mennessä jotenkin luonnistuisi.

Tuohon liittyen tuli mieleen, että löysin kerran erään muuton yhteydessä kirjeen, jonka äiti oli jonkin kurssinsa tai terapiaryhmänsä harjoitteena(?) kirjoittanut minulle moninaisia vuosia sitten; muistaakseni olin ehkä jotain kahdeksanvuotias. Hän eritteli siinä, minkä kaiken suhteen on minusta ylpeä ja millaisena minä ylipäätään hänelle näyttäydyn. No, hänen keskeinen asiansa tai kenties johtopäätöksensä siinä kirjeessä oli se, että hän ei vain oikein ymmärrä ja tunne minua. Eikä hän varmaan ymmärrä tai tunne vieläkään. Enkä tiedä, tuleeko koskaan ymmärtämään tai tuntemaan. Ehkä meidän puhelinkeskusteluistamme tulee joskus tulevaisuudessa järkevämpiä, ehkä ei.

No, jospas kerron sitten tähän sen, mitä olin ajatellut kertoa äidille. Olin eilen saada slaagin, kun menin pankkiautomaatille nostamaan rahaa kirjamessulippua varten ja luulin tililläni olevan viisikymppiä, mutta siellä olikin viisisataa. Elokuun työttömyyskorvauksethan ne vain olivat viimein tulleet, ts. kolmelta ja puolelta viikolta yhtä paljon kuin mitä opintotukeni (asumistukineen) koko kuukaudelta aina on. Ihan kiva raha tähän kohtaan, joten sen kunniaksi laitoin sen aiemmin mainitun ja kuvatun (läppäri)laukun tilaukseen, kun ei ollut kuljetusmaksujakaan jonkin erityistarjouksen takia.

Kirjamessulipunkin tosiaan ostin, sain puolella hintaa (ts. viidellä eurolla, kun täysi hinta on 14e ja opiskelijahinta 10e) Varjomafiasta, jonne viimein tuolla messulippuverukkeella uskaltauduin. Kun viime vuonna menin Helsingin kirjamessuille niin ihmeellisesti joku nainen vain työnsi minulle lipun ilmaiseksi käteen juuri ennen porttia, mutta en oikein usko sen tuurin toistuvan enää. No, Varjomafiassa oli yleensäkin lystikästä: juttelin pitkään yhden sellaisen lukiolaistytön kanssa, joka on juuri kirjoittanut historian yo-kirjoituksissa ja aikoo ensi keväänä hakea yliopistoon lukemaan historiaa. Paljon intohimoisempi historiaihminen kuin minä mutta tiesi kuitenkin perusasioista vähän vähemmän, joten keskustelusta muodostui lopulta ihan tasapainoinen. Taidan mennä Varjikseen ensi viikollakin. Pitäisiköhän maksaa jokin niistä jäsenmaksuista?

Vinkatkaapa joku minulle, mitä kokkaisin seuraavaksi. Vaikka jokin perunaan liittyvä olisi hyvin must. Yksinkertaista reseptiä preferoin, koska ensinnäkään en osaa mitään monimutkaista, toisekseen minulla ei ole juuri muita välineitä kuin kattila, paistinpannu ja uunipelti, ja kolmanneksi en haluaisi ostaa suuria säkillisiä asioita (esim. ei hyvä, jos resepti vaatii vain hitusen verran maustetta tai vihannesta, jota pitää kuitenkin osaa valtaisan iso annoskoko kerralla). Haluaisin itse asiassa tehdä lasagnea tai lasagnettea, mutta minulla ei uunivuokaa, ja lisäksi haluaisin tehdä kaikenlaista mihin tarvittaisiin joko tehosekoitin tai sähkövatkain, mutta minulla ei ole aikomusta ostaa niitäkään ellei jotain aivan ohittamatonta reseptiä löydy. Rajoitukset ovat siis moninaiset. Tuijan keksireseptikin hävisi Facebookista lähtemiseni sivutuotteena. Ja ei, äidiltä minun ei kannata kysyä että mitä kokkaisin, koska olen jo tähän mennessä tehnyt täällä monimutkaisempia ruokia kuin meillä kotona tehtiin vuosiin.

Ehkä minulla ei ole enää muuta. Katsokaa Tohtori Sykeröä Yle Areenasta. Lunalta terveisiä.

EDIT: Näin viime yönä unta että olin rekkakuski tai muuten vaan päätynyt ajamaan rekkaa paikasta A paikkaan B. Ohjaamo oli vähän niin kuin linja-autossa, eli siellä oli vain kuljettajanpenkki ja takatilaan pääsi kävelemään suoraan. No, laitoin rekan automaattiohjaukselle ja menin takatilaan puuhailemaan omiani. Rekka ohjautui automaattiohjauksella varsin hyvin, tiellä pysyttiin eikä kuulunut kopsauksia sen merkiksi että olisi törmätty johonkin. Tuumasin sitten että voisi olla kivaa vaihtelua ohjata tätä itsekin, ja laitoin manuaaliohjauksen päälle. Melkein samalla hetkellä lähti lastenrattaita työntävä nainen ylittämään tietä juuri edessäni (siis ei siinä ollut suojatietä tai mitään, koska se oli maantietä). Sain käsittääkseni väistettyä naisen ja rattaat, mutta toisesta suunnasta olikin tulossa perätysten kaksi muuta naista, ja törmäsin toiseen niistä. Ehdin muka oikein nähdä hämmästyneen ilmeenkin ennen kuin nainen katosi jonnekin renkaan alle. Jatkoin siinä sitten vaan ajamista epäröiden ja paniikissa ja kävin mielessäni kamppailua siitä, jatkanko mahdollisimman lujaa karkuun vai onko rekkani liian tunnistettava ja saan paikaltapakenemissyytteen. Lopulta tulin siihen tulokseen että käännyn ajaakseni takaisin ja vetoan kokemattomuuteeni rekkakuskina, mutta sekin tuntui niin pelottavalta, että päätin väistää vastuuni ja herätä.

Edellisen päivityksen otsikko tähän näin

... koska meiltä meni juuri sulake. Tarkasti ottaen se sulake, joka kattaa vessan, kylppärin ja minun huoneeni valot ja pistorasiat. Jälleen yksi hyvä syy olla lukematta tenttikirjaa, jeij.

Joka ilta kun lamppu sammuu, kirjoitan blogiin

Jaaha, koko viime viikolta jäivät päivitykset tekemättä. Mitähän minä silloin tein? Kalenterin mukaan kävin keskiviikkona tiedekuntajärjestön sitseillä (joilla olin ainoa juhlapuvuton henkilö - mistähän minä juhlapuvun taikoisin vastaisuudessa?) sekä lauantaina Turcosen illanistujaisissa, ts. scifistien rinnalla pohtimassa hiljaa omaa scifittömyyttäni. Kalenterissa ei lue, että lauantaina tein myös perunoita kananmunakastikkeella ja poltin toki kastikkeen pohjaan. Palamaton osa oli ihan hyvää eli sellaista kuin hamasta lapsuudestani muistinkin, mutta mustaa möhnää oli vaikea saada irti kattilan pohjasta.

No, siellä Turcosen illanistujaisissa juttelin koko illan ajan lähinnä uuden risinglaisen, Blackbirdin, kanssa. Oikeastaan illanistujaisia ennen kävin Ellan, Iivarin ja Riturin kanssa syömässä ravintolassa (joka on kuuluisa ilmeisesti vain euron salmareistaan) ja vielä sitäkin ennen tapoin Riturin kanssa kaksistaan aikaa Akateemisessa ja Hesessä, joten sopivissa määrin (ja sopivaa ylipäätäänkin) juttuseuraa oli jatkuvasti. Ei ollut kertaakaan sellaista tyypillistä tilannetta, että olisin istunut paikalla vain statistina. Tai ainakaan niin selkeänä statistina kuin yleensä. Mjoo. Ostin Sammakko-kirjakaupasta Diana Wynne Jonesin Noidan veli -kirjan viidellä eurolla. Vielä kun löytäisin jostain Kyylän kyydissä -teoksen niin omistaisin kaikki ne kaksi Jonesin kirjaa, jotka koen edes haluavani omistaa, koska lopuista minulla ei ole järin unohtumattomia mielikuvia - paitsi että pidinköhän Derkinhovin mustasta ruhtinaasta? Ehkä. Ja ehkä Noidan veli pitäisi lukea uudestaan ja sitten testata varovaisesti jatko-osia, jotka on viimein saatu kahdenkymmenen vuoden jälkeen käännettyä.

Ajattelin seuraavan opintotuen saatuani tuhlata sitä myös olkalaukkuun, koska minulla ei eläessäni ole ollut sellaista ja tulin viimein siihen tulokseen, että se voisi olla hyödyllinen. Sopivaa laukkua on kuitenkin ollut varsin vaikea löytää, koska minulla on sille jopa kriteereitä. Ensinnäkin, minulta puuttuu myös läppärilaukku, joten tuumin että se voisi samoin tein olla sellainen. Tästä sitten seuraa se, että laukun täytyy olla varsin leveä, koska koneeni on suurimpia mitä markkinoilta saa (17.3"). Lähdin siis suoraan tutkimaan varsinaisia läppärilaukkuja, eikäpä niissäkään juuri vaihtoehtoja ole (edes nettikaupoissa), koska vain muutama niistä on suunniteltu näin isolle läppärille. Useimmat tarjokkaat olivat todellisia asianajosalkkuja tai vaihtoehtoisesti muuten vaan tylsiä. Vain yksi niistä EI ollut musta, joten tämä ainokainen on nyt siis varteenotettavin ehdokas.

Minun silmiini väri on varsin mainio, mutta minäpä nyt muutenkin olen tullut siihen tulokseen, että saan kiksejä kaikista kirkkaista ja selkeistä väreistä. Olen viime aikoina pohtinut sitä, johtuukohan lempivärini - eli kirkkaankeltainen - siitä, että sain noin vuosikkaana sen värisen pehmolelun, ja siitä tuli lapsuuteni rakkain esine. Se oli muuten kankainen Halinalle, tai oikeastaan possu. Nimi oli Poku, koska "possun" S-kirjaimet olivat minulle liian vaikeita.

Osallistukaa Risingin Kiduttajan varjo -arvontaan, koska kyseisen kirjan pitäisi olla vuoden parhaita. Kiduttajan oppipojan on pakko olla hemmetinmoinen päähenkilö.

Lunalta terveisiä.

Sekin päivä tuli

Nyt minä olen kokenut kaiken. Äsken tuli puhelu Vihreiden nuorisoliitolta Kajaanista ja minulta kysyttiin, olisinko kiinnostunut lähtemään kuntavaaliehdokkaaksi. Mikä ehdottomasti hämmentävintä ikinä, soittaja oli nimensä perusteella sama Vihreän liiton aktiivi, jonka tiedän toimineen kunnanvaltuustossa ja pyrkineen viime vuonna eduskuntaan... ja joka oli kouluaikoina pahin (joskin myös ainoa) kiusaajani. Pohdin kyllä nyt kovasti, tajusiko hän että kelle tuli soittaneeksi. Hän ei koskaan pyytänyt anteeksi.

Ja ei, en tietenkään voinut lähteä ehdokkaaksi koska olen jo kirjoilla täällä, enkä olisi halunnutkaan.

Bad Mint On

Tänään päivällä lähdin siis Noran (en kämppis-Nooran, vaan kaveri-Noran) kanssa pelaamaan sulkapalloa, kuten eilisessä(kin) merkinnässä oli puhe. Ja. Se oli aivan mahtavaa. Aivan mahtavaa. Hauskempaa kuin osasin etukäteen kuvitella. Olimme varsin tasavahvuisia pelaajia, mikä itse asiassa taisi antaa meille molemmille valtavasti uutta osaamista jo heti tällä ekalla kerralla. Kun alussa keskityttiin ihan vaan pitämään palloa ilmassa ja syöttelemään melko suoraan toisillemme, siinä huomasi nopeasti, millaisin pienin liikkein pallon vauhtia saa hidastettua ja nopeutettua ja miten sen saa vaihtamaan suuntaa. Toisin sanoen, aloin sisäistää sen, mitä sulkapallon pelaaminen oikeastaan on.

Sulkapallo taitaa muuten olla niitä ainoita urheilulajeja, joista olen aina pitänyt. Uimisesta pidin silloin lapsena, kun varsinaisten uintityylien hallintaa ei vaadittu. Pikamatkojen juoksemisesta ja pituushypystä pidin ala-asteella siksi, että olin niissä keskimääräistä parempi (tiesittekö, että voitin meidän luokan tytöt viidenkymmenen metrin juoksussa kolmannella luokalla ja sain siitä hyvästä rehtorin ojentaman kultalusikan?). Juuri muita mieluisia urheilulajeja ei sitten oikein tulekaan mieleen. Sulkapalloa pelattiin koulussa hyvin vähän, mutta erinäisinä alakouluajan kesinä pakotin isän tulemaan omakotitalomme (tai hänen omakotitalonsa, oikeammin) pikkuruiselle takapihalle harva se päivä ja pelaamaan sulkapalloa sellaisella halvalla mökkisulkapallosetillä. Verkkoa meillä ei ollut ja pallo lensi katolle vähintään kerran joka pelisession aikana, mutta se oli niitä harvoja asioita, joita oikeasti isän kanssa tein. Käytiin me myös Paltamon Nesteellä ja pelattiin siellä pelikoneella (ts. tein asioita, jotka ovat nykyään laittomia => rankka lapsuus), mutta that's a different story.

Arvelin viettäväni tylsän illan kivan päivän vastineeksi, mutta yhdeksän maissa Katja-kämppis koputti ovelle ja pyysi kävelylle. En muista, milloin joku olisi viimeksi pyytänyt minut kävelylle. Äiti ehkä pyysi kun asuttiin vielä Riihimäellä ja tarkemmin sanottuna Kernaalantiellä, siis kymmenen vuotta sitten? No, Katjan kanssa harhailimme lopulta puolitoista tuntia ympäri aluetta varsin hitaaseen tahtiin, ja sain huomata englantini petraantuvan suorastaan hetki hetkeltä. Ei sillä että olisin varsinaisesti oppinut mitään uutta (muuta kuin sen, että Katja tietää suomeksi sellaisia sanoja kuten "siili", "koivu" ja "tulli"), mutta englannin sanasto alkaa nousta selkärangasta yhä paremmin ja paremmin. En tuntenut itseäni ollenkaan niin palikaksi kuin aiempien keskustelujemme aikaan.

Tunsin siis kehittyväni tänään huimasti sekä urheilulajissa että suullisessa englanninkielentaidossa, eli siis kahdessa kaikkien aikojen heikoimmassa taitoalassani. Pitäisi varmaan laittaa päivämäärä ylös.

Turku, kolme viikkoa muuton jälkeen

Ulkona tunnostaisi olevan ensimmäinen kunnon syysmyrsky. The Turun Tuuli jylisee talon rakenteissa ja vesi lentää vaakatasossa. Onneksi olin valveutunut ja kävin yliopistolta hakemassa tarvitsemani englannin tekstinymmärryskurssin paperinivaskan ennen kuin myräkkä ehti kunnolla alkaa.

Eilen sosiologian luennolla katsottiin video, suoraan vuodelta -98. Olisin voinut vannoa sen olevan vielä vanhempi, koska jotensakaan en muista kaiken näyttäneen noin... ysikytlukulaiselta enää kaksituhattaluvun kynnyksellä. Yritän havainnollistaa vaikkapa videolla käytettyä fonttia (joskaan tässä blogiohjelmassa ei ole käytettävissä yhtä tyhmännäköistä palikkaversiota):

Sosiologia
Murroskausi ja Kekkosen aika

Oliko tosiaan joskus hyväksyttävää kirjoittaa otsikoiden - tai minkään muunkaan - isot kirjaimet boldatulla kursiivilla? Urgh, tunnistan kyllä tyylin muistikuvistani ja valitettavasti myös erinäisistä 90-luvulla kirjoitetuista tenttikirjoista, mutta ei se muuta sitä yhtään vähemmän älyttömäksi. No, oli siinä videolla vähän nätimpääkin nostalgiaa, joskin arvelen että luennon nuorimmat eivät tunnistaneet Iltalypsy-ohjelmasta napattua pätkää. Ei sillä että minäkään mistään vanhimmasta päästä olisin.

Sosiologian jälkeen oli puheviestinnän pienryhmän ensimmäinen tapaaminen. Kyseisen kurssin opettaja on aivan kahjo ja kahjoudessaan myös loistava. Ensin se keksi leikittää meillä tutustumisleikkinä "Kuka sinä olet ja millä sinä menet Amerikkaan" -leikkiä, jonka idean taisi tuntea ennestään vain yksi tai kaksi ihmistä, ja siksi siitä tulikin lopulta aivan älytöntä (jos tiedätte leikin niin olkaa onnellisia, koska minä en ainakaan tiennyt ja otin hirveät paineet hienojen matkustustapojen keksimisestä, vaikkei olisi yhtään tarvinnut koska JUJU, joka selvisi minulla vasta kun se lopussa paljastettiin). No, tehtiin siellä kaikkea muutakin jollakin tapaa (puhe- tai nonverbaaliseen) viestintään liittyvää, vaikka yhteys melko hataralta välillä tuntuikin. Lopussa meidän piti mennä ensin etunimen mukaan aakkoselliseen jonoon (kommunikoimatta keskenämme ääneen) ja sitten vielä silmien värin, ts. vaaleuden, mukaiseen jonoon. Hämmentävää, että siellä oli sentään kaksitoista ihmistä ja minulla oli kolmanneksi tai muutaman mielipiteen mukaan peräti toiseksi tummimmat silmät koko porukasta. Alan pitää itseäni tummasilmäisenä tästä lähtien. 

Muistuttakaa, että lähden huomisaamuna pelaamaan sulkapalloa. En nimittäin taida muistaa sitä muuten. Sen lisäksi ei tässä muuta ohjelmaa oikein viikonlopuksi olekaan. Rahaa kyllä läjähti huimasti tilille, kun ensin tuli isän lähettämä avustus ja sitten vielä opintotuki, ja tili näyttää perin täydeltä kun opintotuesta ei tarvitse olla nipistämässä vuokraankaan (jonka maksoin jo aikoja sitten palkkarahoista). No, ostin sit ensitöikseni Risingin t-paitoja netistä, koska keskustan Sokoksen valtaisalta eli koko pohjakerroksen kattavalta naistenvaateosastolta ei oikeastaan löytynyt ainuttakaan t-paitaa. Kohta mulla on siis yhteensä neljä Rising-paitaa, kolme tummansinistä ja yksi aniliininpunainen. Olen edelleenkin tiettävästi ainoa niitä ostanut (Darkin lisäksi?), joten varsin uniikeissa kamppeissa liikun; ja selvennykseksi, en laske tähän nyt niitä vanhoja paitoja ostaneita. Hei, tästä muuten tuli mieleen että kun ainejärjestön sitseissä otin otollisessa välissä puheeksi Risingin, niin ainakin yksi huoneessa tunnisti nimen...! En ole vaan päässyt vielä tenttaamaan kyseistä tyyppiä, koska en ole enää sen jälkeen sitä nähnyt.

Joo. Katsokaa Areenasta Hubotteja ja Misfitsiä, koska niiden ekat jaksot häviävät kohta saatavilta. Misfitsien eka jakso sai minut tosin vielä epäröimään, onko tämä nyt oikeasti hyvä sarja, mutta tokan jakson teemat saivat minut jo totaalisesti rakastumaan siihen.

Lunalta terveisiä. Ostin netistä mahdollisimman halvalla Simssin Supernatural-lisäosan, joten kohta päästään Lunan kanssa pelaamaan ihmissusilla. Jos tenttilukemisilta ehditään.

Voi Fitzit

Statistiikkojen mukaan tätä blogia joku lukeekin, aika yllättävää. Korkea aika varmaan siis kirjoitella.

Tämä oli oikein hyvä päivä, koska monta pitkään vaivannutta asiaa hoitui. Ensinnäkin sain vihoviimein historian peruskursseista kokonaismerkinnän ja voin siis siirtyä lukemaan Suomen historian aineopintojen tenttikirjoja, jotka vaikuttavat aivan superkiinnostavilta; yksi niistä (eräs sotilaiden ja kotirintaman kokemuksia koskeva teos, jossa käsitellään tiukasti vaiettuja aiheita) löytyykin jo omasta hyllystäni, enkä arvannut että pääsen lukemaan sen tenttiinkin.

Toiseksi, uhkaavat rahaongelmat hoituivat kun soitalsin isälle. Hän oli taas suorastaan vapaaehtoinen laittamaan pientä avustusta, kun ei ole nyt joutunut sitä muutamaan kuukauteen tekemään. Harkitsin ensin kyllä kaikkia muita vaihtoehtoja (opintolainaa, luottokorttia, jopa pikavippejä, wat), mutta eipä niistä muista olisi tullut tavalla tai toisella mitään: opintolainasta ja luottokortin hommaamisesta ei olisi ollut mitään apua näin akuuttiin pulmaan, jos luottokortin nyt muutenkaan olisi saanut. Opintotuki saattaa sentäs jo hyvässä lykyssä kolahtaa tilille ensi viikolla. Valitettavasti monen asian maksaminen ei vain voi odottaa sinne asti.

Yksi maksettava asia on vakituinen sulkapallovuoro, jonka sain viimein sovittua, tai oikeastaan jouduin lähettämään pariin kertaan muistutussähköpostia ns. liikuntaneuvojille, eli ei tämänkään asian viivästyminen minusta johtunut. Maksaa koko syksyltä 50 euroa, toisin sanoen kahteen pekkaan jaettuna vain 25 euroa. Jouduin ostamaan (halvan) mailan, sulkapalloja ja (viidenkymmenen prosentin alennuksessa olleet) sisäpelikengät, joten investoitavaa tuli kuitenkin noin 47 euron + mainitun 25 euron vuoromaksun edestä. Kallista tämä harrastaminen, mutta olenpahan hyvin valmistautunut. Enää pitäisi vain opetella pelaamaan, hurrr.

Neljäs tänään hoitamani asia oli polkupyöränpumpun hankkiminen. Lähi-Prismassa oli paljonkin valinnanvaraa, hinta keskimäärin kympin tienoilla, mutta onnistuin löytämään hyllyn peränurkasta pölyisen pikkupumpun, joka maksoi vaivaiset 2,50e. En sitten kuitenkaan oikein tajunnut renkaiden venttiilien logiikkaa, mutta onneksi satuin kysymään kämppikseltä neuvoa, ja sehän se sitten lopulta pumppasi renkaan täysin tyhjästä täysin täyteen. Olenpas hemmetin jovela hyväksikäyttämään ihmisiä.

Hankintalista ei vielä tietenkään tähän lopu, vaan siltä löytyvät ainakin vielä pari t-paitaa, paistokasari ja kotivakuutus, jota koskevan uhkausvaatimuksen asuntosäätiö taas maanantaina lähetti. Sinänsä siis melko akuutteja hankintoja, mutta kyllä tässä ilmankin elelee. T-paitoja kyllä kaipailisin, koska jos pyykkiä pitää olla vähän väliä pesemässä vain t-paitojen takia niin halvemmaksi tulee lopulta ostaa pari simppeliä ja halpaa paitaa kuin maksaa kahta euroa joka viikko pyykinpesuun.

Mjoo. Turussa tuulee yhä. Lasken aina aamuisin ja iltapäivisin Aurajoen yli ajaessani, montako tyyppiä seisoo rannalla virvelit kourassa. Tammien pikkuruiset terhot ja omenapuiden oksissa notkuvat omenat saavat minut hyvälle tuulelle, koska niissä on jotain sellaista, jonka vuoksi olen ehkä tiedostamattani kaivannut takaisin etelään. Sama efekti on lämpimällä syksyllä. Riihimäki-ajoista on niin kauan, eikä Kauniainen antanut aivan tätä samaa; se oli vain pieni snobimainen huvilakylä, siinä missä Turku tuntuu heti omemmalta kokonaisuudelta. Tämä on jotenkin pienempi ja kauniimpi ja ystävällisempi kuin miltä se kaukaa katsottuna aina näytti. Tosin en ole oikeastaan kuin vasta pari kertaa käynyt varsinaisesti keskustassa, mutta olen ottanut sekä tämän asuinalueeni tienoon että yliopistoalueen eteläpuolella kulkevan Hämeenkadun reviiriini selkeästi.

Haluan tähän loppuun kertoa vielä päivän iloisimman uutisen: Fitzistä ja Narrista tulee vielä kirjoja! Seuraavana missionani on siis kaiketikin yrittää opiskella englantia niitä varten. Sattuipas sen verran sopivasti, että huomenna on toinen luento englannin tekstinymmärtämisen kurssista, joskin vasta kahdelta eli saan nukkua pitkään.

Lunalta terveisiä.

Sidotaan kaikki Indexiin

Pääsin juuri kotiin tiedekuntajärjestömme Indexin kastajaisista. Vähemmän nöyryyttävä kokemus kuin ainejärjestön eli P-klubin kastajaiset, mutta rasteja = tehtäviä oli enemmän ja niiden suorittamiseen kului monta tuntia. Päällimmäisenä muistona jäivät mieleen makukokemukset eli maissipiltti (moisellako tavaralla tämän maan lapsia myrkytetään?) sekä melkoinen juomamix, jossa oli kolmea eri olutta (kahta tummaa) ja lisäksi yhtä siiderilaatua - ensimmäiset pari desiä menivät helposti, mutta sitten aloin maistaa, mitä join. Ei se mitään, sain tuolta rundilta ainakin kuusi upeaa haalarimerkkiä, joista tosin neljä piti itse ostaa. Olen varmasti yksi merkillisimmistä fukseista nyt, ehhehhee. Haalareita en tosin saa, ennen kuin saan kerättyä neljä nimeä paperiin ja lisäksi maksettua 55 euron maksun, mutta joutaapa tässä keräilemään merkkejä odotellessa. Voisin ommella ne vaiks takin selkämykseen.

Eipä sitten varmaan enää kauheasti tehtävää loppuviikosta, mitä nyt Tuomiokirkon esittelykierros taitaa olla huomenna. Opiskellakin varmaan pitäisi, en näet ole vieläkään päässyt ekassa tenttikirjassa edes ensimmäistä kahtakymmentä sivua kahlattua läpi. Tenttiin on kyllä kuukausi vielä, mutta ehdin jo viime vuonna oppia että on kova homma päästä kovaan lukutahtiin.

Lunalta terveisiä, se näyttää pirteämmältä kuin minä.

EDIT: Ai niin, haluan kehua itseäni sen verran, että osasin esittää pantomiimina käsitteen "Voldemortin pelko" (kun psykologit käskivät esittää erilaisia pelkotiloja) niin, että ryhmäläiseni arvasivatkin sen. Minä itse taas arvasin toisen tyypin pantomiimiesityksestä "maapähkinävoihin tukehtumisen pelon", eli vähänks oon kova.

Valoisampaa

Varsinaista säätämistä taas tämäkin päivä, mutta suunta kääntyi lopulta ihan lupaavaksi. Sähköpostini tavoitti vihoviimein sen kadoksissa olleen opettajan (joka väittää, ettei ole saanut aikaisempia - wat?), ja toinen sähköpostini taas tavoitti "liikuntasuunnittelijan", joka ohjeisti salivuoron varaamisessa. Kummaltakin saamani vastausposti tosin oli aika töykeä, mutta sellaiseen on saanut tottua viime aikoina muissakin ympyröissä. Kiitti vaan, maailma.

Lystikäs juttu on myös se, että äsken katselin tarkemmin poliittisen historian aineopintoja ja huomasin, että englanninkielisiä kirjoja on oikeastaan tiedossa varsin vähän. Tämä antaa minulle toivoa. Siis kunhan nyt vaan niihin aineopintoihin asti pääsen.

Tein tänään kolmannen satsin teeleipiä, nyt vähän isomman kuin edelliset. Ovat mahdottoman yksinkertaisia ja nopeasti tekaistuja, ja tulevat paljon halvemmiksi kuin kaupan leivät; eihän niihin tule kuin vain kaurahiutaleita, vehnäjauhoja, leivinjauhetta, suolaa, öljyä ja vettä, eli viiden euron alkupanostuksella saa tehtyä monen viikon leivät ja täydennystä aineksiin tarvitsee ostaa melko harvakseltaan. Satseja voi välillä muunnella laittamalla sekaan vaikka porkkana- tai juustoraastetta tai vaihtelemalla jauhoja (no tämä on vähän kysymysmerkki, sillä en tiedä, miten se vaikuttaa paistoon). Annoin asiasta kiinnostuneelle kämppikselle maistiaisen ja reseptin, jossa lukevat ainekset komeasti sekä suomeksi että englanniksi. Ehkä se niillä ohjein löytää tykötarpeet kaupasta.

Koko kesän kestäneiden pelkotilojen jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että on melko kivaa kun on kämppiksiä. Tuleepahan vähän arkijutustelua, mikä on ihan hyväksi mielenterveydelle, ja tässä sivussa suullinen englannintaitokin petraantuu. Olen jo oppinut, mikä on tiedekunta englanniksi. Tällä menolla opin myös elämään sosiaalista elämää, mikä on aikamoinen uhkakuva kyllä.

Sitsi satsi satsaa

Niinpä justiin, ensin ketään eivät kiinnosta kuulumiseni yli viikkoon ja sitten kolme ihmistä yrittää ottaa yhteyttä juuri sinä iltana, kun vastaaminen ei onnistu millään ilveellä. P-klubin sitseillä saa nähtävästi ankaraa noottia jos puhelimen erehtyy kaivamaan esiin.

Ihan jännittävä kokemus oli. Kippistelyjä oli niin paljon, että olo alkoi lopulta tuntua turvonneelta jo ihan vain veden kittaamisesta. Ja paljon laulamista oli - ja ja ja koska laulettiin Nälkämaan laulu, niin tapahtuma ei voinut yksinkertaisesti olla huono. Nih.

Tänään menin metsään

... ja löysin Siwan. En tosin ihan sieltä metsästä, mutta samalla harhailureissulla kumminkin (ja vieläpä totesin, että siihen Siwaan taitaa olla kutakuinkin yhtä pitkä matka kuin tähänastiseen lähikauppaani S-markettiin; toisessa näistä on halvemmat hinnat ja toisessa taas huimasti pidemmät aukioloajat, joten molempi parempi). Aika hienoja polkuja tuolla metsiköissä menee, joskin koskaan ei tietenkään olla kaupungin hälystä tarpeeksi kaukana. Hieno ilmakin oli, oikein kesäinen. Ah, ihanaiset etelän syyskuut.

Tänään oli vapaapäivä. Ensi viikon tiistai ja sitä seuraavat eivät tosin ole enää vapaapäiviä, koska on puheviestintää. Mokoma puheviestintä esti minua aloittamasta ihan ex tempore sukupuolentutkimuksen johdantokurssia (ei, se ei ole lääketieteellisen tiedekunnan kursseja, vaikka minun korvaani siltä kyllä kuulostaa). Täytyy siis randomeja opintokokonaisuuksia napsia jostain muualta. Olen tosin torstaina aikeissa mennä etsimään sen yhden tuppisuuna pysyttelevän opettajan käsiini ja nostaa seinälle, ellei puuttuvaa opintosuoritustani ala kuulua. Laitoin nyt kolmatta kertaa sähköpostia.

Eilen alkoi sosiologian johdantokurssi, eli siis ainakin yksi random opintokokonaisuussuoritus on tiedossa. Vaikuttaa ihan lystikkäältä. Kävin eilen myös ihan huvikseni itämaisen tanssin tunnilla, kun ilmaiseksi pääsin; saipahan asian tiimoilta naureskella illalla äidille puhelimessa, hän kun harrasti sitä aikoinaan pitkään. Yllättävän vaikeaa oli kyllä. Haastan kokeilemaan, jos uskallatte.

Tänä iltana ovatkin sitten tiedossa ensimmäiset sitsit. Iih! Ehkä kuitenkin yritän ennen niitä vähän lueskella tenttikirjaa, tulin nimittäin itselleni vähän niin kuin vannoneeksi että vapaapäivinä niitä luen. Tai sitten voisin lukea arvostelukirjaa. Tai tuota yhtä englanninkielistä kirjaa, sillä tosiaan olen sen tarpeessa, koska en taas saanut sanottua Katja-kämppikselle eilen yhtään mitään. Tai jotakin neljästä kirjastonkirjasta. Höm höm.

Joo siis, Katja-kämppis tuli eilen kotiin. Löysin hänen kotikaupunkinsakin äsken Google Mapsista: sen nimi ei ole ihan "Mineral Water", vaan Mineral'nye Vody. Sijaitsee melkein Venäjän etelärajalla, Mustanmeren ja Kaspianmeren välissä.

Turussa tuulee

Otin päivän missioksi ensimmäisen vierailun lähi-Prismassa. Sen vieressä oleva lähi-Lidl jäi vielä toiseen kertaan. Huomasin niiden olemassaolon kun tulin alkuviikolla kulkeneeksi keskustaan joen pohjoispuolta (eli "tois pual jokke", missä muuten asunkin, mutta yliopisto sen sijaan sijaitsee eteläpuolella eli "täl pual jokke", get it? Wikipedia opettaa). Luulin silloin, että satuin vain liikkeelle harvinaisen tuulisena päivänä, mutta tämä päivä osoitti että niillä tienoin taitaa tuulla aina. Alamäkeenkin mennessä sai polkea yhtä lujaa kuin normaalisti ylämäessä, kun taas ylämäkeen ei ollut toivoakaan päästä polkien. Aivan hirveää seutua siltä osin. 

No, törsäsin tietysti Prismassa lisää vähiä rahojani ja ostin, tadadaddadaa, sulkapallomailan. Se on aika kaunis, ainakin silloin kun se on pussissaan ja roikkuu seinällä. Tosi urheilullinen olo tuli, taitaa nimittäin olla ensimmäinen omaehtoisesti ostamani urheiluväline. Tajusin vasta kotiintultua että olisi pitänyt ostaa paketillinen pallojakin ja palautella mieleen syöttöjen tekemistä, ne kun eivät koulussakaan koskaan (ts. silloin kaksi kertaa kun ikinä sulkapalloa pelattiin) onnistuneet; noloahan sinne on mennä ja sössiä syötöt niin, ettei pääse pelissä edes alkuun. Siis JOS me nyt mennään Noran (= uuden yliopistotuttavuuden) kanssa pelaamaan, kuten puhuttiin. Jos ei mennä, niin siinä tapauksessa maila taisi olla aika turha ostos, mutta olenpahan asiassa joka tapauksessa jo tullut vastaan ja valmistautunut liikuntaharrastukseen ainakin ajatuksen tasolla.

Liikuntaa voisi tietysti varmaan harrastaa myös tutkimalla lähiseutuja. Löysin nimittäin Google Mapsin satelliittikuvista melkein takapihaltani metsän (josta tosin eräs vanhempi P-klubilainen jo tuli vinkanneeksi kun tuli puheeksi, että asutaan vierekkäisissä rapuissa). Kun karttanäkymää siirsi kauemmas, löytyi läheltä lisää metsää, ja lisää. Turku täynnä metsää. Pitänee yrittää saada itsensä liikkelle ja niitä tutkimaan, ennen kuin talvi tulee. En näet viitsisi hiihtäenkään niitä samota.

Tämänhetkisestä olotilasta sen verran, että olen jotenkin kauhean väsynyt ja lannistunut. Yritin näet aloittaa kurssikirjan lukemista ja se osoittautui kauheaksi. Aihe kiintoisa kyllä, mutta omaksumiskykyni on täydellisen ruosteessa, koska jokainen lause on pitänyt lukea kolmeen kertaan ainakin ja jokaista sanaakin ihmetellä erikseen. Ja tämä on sentään viimeisiä suomenkielisiä tenttikirjasatsejani, koska sain erivapauden näiden suhteen (kyseessä siis avoimessa yliopistossa kesken jäänyt kurssi, johon ehdin lukea kaksi kirjaa). Onneksi saan vähän edes palautua näillä, ennen kuin tarvitsee englanninkielisiin käydä kiinni. Tämä nyt aloittamani kirja muuten haisee vanhalta tupakalta.

Nyt pitäisi varmaan keksiä jokin keino vähän rentoutua.

EDIT: Tulin muuten pohtineeksi että voisin käydä Turun mafiassa, mutta se järjestetään Teerenpeli-nimisessä pubissa, jonka ikäraja on 22. En tunne olevani kovin tervetullut tämän kaupungin spefipiireihin.

Liikaa kerrottavaksi

Edellisestä päivityksestä alkaa olla viikko. Maanantaista torstaihin oli ohjelmaa aamusta yömyöhäiseen ja nyt pari viimeisintä päivää on mennyt siitä toipumiseen. Se huono puolihan tässä on, että kerrottavaa on jo aivan liikaa.

Päällimmäisenä on tällä viikolla ollut stressi tulevista opiskelusta. Tarkemmin sanottuna siitä, mitä minä nyt opiskelen. Poliittisen historian eli pääaineeni yksi peruskurssi pitää suorittaa uudestaan, ennen kuin pääsen siirtymään aineopintoihin; tähtään ensi kuun tenttipäivään sen osalta. Mitään muutakaan suunnitelmaani en pääse toteuttamaan, koska eräs opettaja ei suostu millään vastaamaan viesteihini, ja sen enempää yleistä historiaa, Suomen historiaa kuin kulttuurihistoriaakaan ei siis voi tehdä eteenpäin koska kaikilla näillä on yhteiset perusopinnot (joista minulta puuttuu yksi vaivainen opintopiste).

Ajattelin siis asioiden selviämistä odotellessa kokeilla sosiologian peruskursseja, ensimmäinen luento maanantaina. Myös pakollisia kursseja aloittelen, ensimmäisinä nyt englannin tekstinymmärtäminen ja suomen kielen puheviestintä. Jälkimmäinen kuulostaa itse asiassa kivalta, edeltävä ei niinkään. Keskeisin kysymys kai tässä on se, paljonko opintopisteitä sitten lopulta saan kasaan tällä mallilla. Jotain toivottavasti.

Opiskeluista huolehtimisen lomassa tein jotain muutakin jännää. Käytiin oikein kivassa ravintolassa (kolmella eurolla sai juoda limsaa koko illan eivätkä ateriat olleet turhan monimutkaisia) syömässä fuksiporukalla ja tutustuin siellä tyyppiin, jonka kanssa sitten tuli pyörittyä kaikissa lopuissa tilaisuuksissa. Suunniteltiin että voitaisiin vaikka sulkapalloa pelailla yhdessä, aika erikoista. Torstaina oli P-klubin kastajaiset, mutten tullut kastetuksi, koska ei ollut uimapukua ja homma näytti muutenkin ikävältä. Kaikkea muuta jännää tulin kyllä tehneeksi niissä kastajaisissa (meidän joukkue tuli koko päivän kestäneessä kisassa kolmanneksi, jeij! Pitkälti kyllä varmaan löytämiemme valeranskalaisen ja valevenäläisen sekä eräältä professorilta lainatun Fazerin suklaan turvin. Meitin tuutorit oli ylpeitä).

Kokkailuni edistyvät huimaa vauhtia, vaikka viikolla tulikin yliopistolla ja muualla kylillä syötyä melkein kaikki ateriat. Tähän mennessä olen nyt siis keittänyt kananmunia, perunoita ja makaronia sekä tehnyt pyttipannua, teeleipiä ja porkkanaraastetta rusinoilla; tämä viimeisin on ainoa salaatintapainen, josta yhtään tykkään, joten kiva ettei se ole mitenkään monimutkainen tehtävä. Lisäksi paistoin perinteiseen opiskelijatapaan valmispatonkeja uunissa. Seuraavan viikon haaste on keitellä pussipastaa, eli mennään oikeastaan iisimpään suuntaan. Mutta ajatelkaa, olen syönyt monipuolisemmin kuin Kauniaisissa tai edes kotona varmaan ikinä. Ehkä voisin antaa äidille ruokavinkkejä.

Katja-kämppistä ei ole näkynyt melkein viikkoon. Olikohan maanantaina kun viimeksi näin. Arvaukseni on että hän on Helsingissä poikakaverinsa luona (tämän päätelmän tein yhdistelemällä faktoja: 1. Katja on yrittänyt etsiä rautatieasemaa päästäkseen Helsinkiin, 2. hänen poikakaverinsa on suomalainen muttei kaiketikaan turkulainen). Jospas hän palaisi kunhan koulunsa alkaa, mutten kyllä muista nyt millään, sanoiko hän sen alkavan tulevana maanantaina vai vasta sitä seuraavana. No, ollaan tämän viikko Noora-kämppiksen kanssa juteltu mukavia, siis silloin harvoin kun ollaan nähty. Hänellä on valtaisat astiastot ja hienot verhot ja matot ja kaikki, ja kaverinsa kanssa hän laittoi huoneensa järjestyksenkin uuteen uskoon, joten itsellä on aikamoinen reppuretkeläisfiilis kun en ole aikeissakaan huonettani sisustaa yhtään tämän kummemmaksi kuin mihin kuosiin tämän ekana päivänä tälläsin. Tavaroitakaan en ole aikeissa hankkia lisää, mitä nyt se mikroaaltouuni olisi ihan kiva. Jos isä ei saa sitä tuotua ennen talvea, ajattelin marssia läheltä löytämääni Prismaan ja ostaa uuden mikron ja pulkan ja vetää mikron pulkassa kotiin.

Hommailin tosin tänään taas kaikenlaista pienempää, kuumemittarin ja laastareita ja palovaroittimia. Niihinpä ne rahat häviävät, ja lisää ei ole ihan heti varmaan tulossa, koska sain opintotukihakemuksen ja viimeisen työttömyyskorvaushakemuksen vasta torstaina postiin. Vastuullisuus on kallista, jos kerran vastuuttomuuskin.

Lunalta terveisiä. Suosittelemme Hubotteja, katsokaa Yle Areenasta.

Sunnunnuntai 2

Tuli tarve kirjoittaa heti edelliseen perään uusi päivitys.

Luulin näet, että kämppikselleni oli tullut joku kaveri käymään (kenties se, joka kävi päivällä jo kysymässä, onko kämppikseni kotona) kun kerran tuolta kuului pitkään pulinaa, mutta äkkiä sitten omalle ovelleni koputettiin ja joku vastasi "yes?"-huutooni suomeksi. Toinen kämppishän sinne oli putkahtanut jostain tyhjiöstä ja kysyi, haittaako minua jos hän imuroi vielä tähän aikaan.

Ei äkkiseltään ihan minun tyyliseni ihminen; helpompi teknisesti kommunikoida kuin tuon venäläisen kanssa, mutta jotenkin tuli mielikuva, ettei olla ihan samasta puusta. Saa nähdä, mitä tästä tulee. Tämä voi kääntyä henkisesti helpommaksi (ehkä kommunikaatio koko kämpässä paranee) tai sitten vaikeammaksi (ehkä tämä kämppis ei ole niin helppo ja hiljainen tapaus kuin vanha, tai ehkä nyt alkaa se, etten uskalla tehdä ruokaa tai käydä suihkussa, koska tuntuu että joku on aina tekemässä samoja asioita samaan aikaan). No, me ollaan Lunan kanssa susia. Laumalla on yhteiset päämäärät, joten lauman kanssa tulee toimeen.

EDIT: Kyllä se sittenkin vaikuttaa ihan kivalta ^^ Tuskin ensimmäinen mielikuva siis pysyväksi osoittautuu. Aloittaa kuulemma ammattikorkeassa... jotain tuotantoalaa.

Sunnunnuntai

Vähän päivitystä edelliseen päivitykseen. Ensinnäkin, kämppikseni osaa kyllä enemmän suomen kielen sanoja kuin kaksi. Ensinnäkin hänen poikaystävänsä on suomalainen, joten sitä kautta hän kaiketikin osaa jotain, minkä lisäksi hän on raapustanut seinälleen muistilappuja. Niissä lapuissa lukee suomi-venäjä -käännöksiä niinkin hyödyllisistä sanoista kuin "päärynä", "kirsikka" ja "sinappi"; kuulemma siksi, että hän kasvissyöjänä saisi kaupassa selon ostamistaan ruokatarpeista. Lisäksi hän kertoi sekoittavansa sanat "sisu" ja "susi" sekä puhuneensa kerran "juoksemisen" sijaan "juustosta". On siis vähän vaikea arvoida, osaako hän suomea sitten itse asiassa paljonkin vaiko vain sanan sieltä ja täältä, mutta ei hän sitä minulle puhu kuin korkeintaan tervehdyksinä.

Lisäksi ne aiemmin mainitut nokkoset eivät kuulemma ole syömistä varten, vaan hän on ajatellut tehdä niistä rannekkeita. Wat...? Ei kait hän ihan lööperiä puhunut, koska hänellä tosiaan oli sellaisesta sitkeästä kasvikuidusta tehty hyvin kapea naru jo ranteen ympärillä. (Jos ne ovat sittenkin kannabista niin mikä tarkoitus niillä rannekkeilla on, imeskelläänkö niitä vai mitä? Lol.) No, pitää kait ihmisillä olla harrastuksia, mikä minä olen niiden laadusta mitään sanomaan kun itselläni on ihan yhtä outoja.

Vähän erikoisia valintoja hän on tehnyt muutenkin. Hän on siis (Etelä-)Venäjältä. Tullut Suomeen. Opiskelemaan ranskaa. Åbo Akademiin. Missä hänen olisi hyvä osata ruotsia. Pitää siinä jo aikamoinen kielipää olla, tai sitten pitää tykätä tosi kovasti isoista haasteista. Kaiken lisäksi hänen pitäisi löytää töitäkin, jotta saisi jostain rahaa, sillä mikään taho ei maksa hänelle mitään. En tiedä, millä rahalla hän tällä hetkellä elää.

Keitin tänään ruoakseni pottuja. Se oli itse asiassa helpompaa kuin kananmunien keittäminen, vaikkakin pesemisineen ja kuorimisineen työlämpää. Jännittävää, että keitin pottuja(kin) ensimmäistä kertaa eläessäni; luulisi että kotona olisi oppinut kunnolla edes sen, kun äidin (ja isän) ruoanlaitto kuitenkin rajoittui vain pottujen, kananmunien ja makaronien keittämiseen (no okei, käristi se joskus jauhelihaa). Tästä kolmen koplasta minulla ovat kohtaamatta enää makaronit, joita itse asiassa jo kahdesti keittelin Ruotsissa. Ensimmäinen niistä kerroista epäonnistui surkeasti. Nyt päädyin etsimään netistä ohjeen, ja suorastaan hillittömän yksityiskohtainen löytyikin: http://papunet.net/kuva/ruuanlaitto/paaruuat/keitetyt_makaronit . Ennen tuon toteuttamista kuitenkin ajattelin olla tosi hurja ja tehdä lopuista keittämistäni perunoista ja ostamistani lihapullista pyttipannua. Siihenkin minulla on ohje.

Pyttipannun teko taitaa mennä huomiseen, ensimmäisen yliopistopäivän kruunuksi. Jos siis ehdin. Ohjelma alkaa aamulla 9.15 ja päättyy jossain kahden tienoilla varmaan, ja illaksi "P-klubi" järjestää näköjään fuksien illallisen ja sitten illanistujaiset... jossain. Muinakin päivinä on näköjään kauheasti ohjelmaa, joten taitavat ruokani pilaantua kaappiin.

Tänään ihmettelin jo netissä opinto-oppaita ja vastaavia (koska kaikissa saamissani lapuissa käskettiin), ja erinäiset jutut oman alani opintosuunnitelmassa pelottivat. Olisi niin paljon turvallisemman tuntuista lukea tavallisia historiaopintoja, koska yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa on näköjään pakollisena oikeustieteen opintoja ja kaikkea muutakin sellaista, joka on minusta (tavalliseen historianopiskeluun verrattuna) turhan puisevaa ja sen myötä jopa turhan hankalaa ja vaikeastiomaksuttavaa. Ja täynnä englanninkielistä tenttikirjallisuutta aina peruskursseja myöten, nyyh. Jos lisäksi opettajaksi haluan niin vielä enemmän pitää opiskella kaikkia yhteiskunnallisten tieteiden outouksia. No, pitää yrittää muistaa että olenhan minä kiinnostunut yhteiskuntatieteistä yleisestikin ja ehkä tämä lähtee rullaamaan. Ja niin, poliittisen historian perusopinnoista puuttuu yksi suoritus ja historian perusopinnoissa taas en tunnu saavan yhtä tyyppiä kiinni, jotta saisin viimeisen suorituksen aikaiseksi. Perusopintojani ei siis voi julistaa valmiiksi kummankaan osalta, ts. minua ei huonossa lykyssä kelpuuteta aineopintoihin kummassakaan vielä. Mitä ihmettä minä siis ryhdyn nyt lopulta alkusyksystä/syksystä/koko ekana vuotena opiskelemaan? Argh, toivottavasti byrokratia ei ole oikeasti näin jäykkää (hmm, ei kait se voi olla, koska opiskelijat olisivat hukassa jos näissä asioissa ei joustettaisi?). Ja toivottavasti joku auttaa saamaan kiinni sen tyypin, jolta minun pitää se suoritusmerkintä saada.

Hyvää viimeisen lomaviikon loppua eikun viimeisen työttömyyskorvausviikon loppua minulle, ja Lunalta taas terveisiä teille.

And here we are

Eilen ajoin halki Suomen ja asetuin taloksi uuteen kotiini, joten nyt on siis menossa jo toinen sivu Turku-asumiseni kirjasta. Tervessi Turust.

Matkasta sen verran, että totesin yli 600 kilometrin taittuvan kaikkein mukavimmin, kun ajaa autoa ihan itse. Tai no, mukavin tapa on luultavastikin lentomatkustaminen, mutta tämä oli heti seuraavaksi paras. Tuntui kuin olisin ottanut kesäistä Suomea haltuuni kilometri kerrallaan, poukkoillen välillä kapeammilla mäkisillä teillä ja välillä valtaisaa tyydytystä tuottavilla moottoriteillä. Löysin Turussa ihan ilman kartantiirailua perille asti ja todistin synnynnäiset kykyni kaupunkiajossa (enkä aiheuttanut edes kuin vain yhden vakavan vaaratilanteen; pelkään koko ajan että törmään kaupassa tai jossain siihen toisena osapuolena olleeseen poikaan, lol). Tosin Turku on vasta Suomen viidenneksi suurin kaupunki. Osaatteko sanoa oikeassa järjestyksessä ne neljä ensimmäistä?

Btw, jos joskus pitää muuttaa jonnekin vailla sen kummempia suunnitelmia, niin muutan Jämsään. Valtaisan kaunis kesäkaupunki, puistoalueita lampineen ja suihkulähteineen joka puolella ja hyvin hoidettua puustoakin kaikkialla. Enpä olisi uskonut kaupungista, jolle on paiskattu moinen nimi. Kaupunginjohtajistossa on varmaan puutarhureita.

Jooh, pääsin siis vailla kovin pahoja mokia ja kuoppia perille. Tässä kolmen soluhuoneen asunnossa on minun lisäkseni tällä hetkellä vain yksi asuja, toinen tulee varmaan ensi viikolla jos on tullakseen. Nykyinen kämppikseni on myöskin muuttanut tänne vain hetki sitten, juuri vähän ennen minua, ja on siis kotoisin Etelä-Venäjältä, paikasta jonka nimeä en osaa lausua enkä itse asiassa edes muista. Äiti kuuli kyseisen paikan nimeksi "Mineral Water", mutta tuskin se se on. Kämppikseni sukunimi ja itse asiassa varsinainen etunimikin ovat myös arvoituksia, koska hän tuntui lyhentävän sen minun suuhuni sopivaan muotoon. No, hän on nyt sitten Katja. Minun etunimeni hän kyllä osasi lausua täydellisesti. Lisäksi hän osaa tietääkseni kaksi muuta suomen kielen sanaa, ja ne ovat "huomenta" ja "kiitos".

Tänään aloittelin elämistä käymällä kaupassa (alle kilometri matkaa, hurraa!) ja keittämällä kananmunia, muistaakseni ensimmäistä kertaa eläessäni. Yläasteen köksäntunneilla kyllä tehtiin risottoja ja kääretorttuja ja karjalanpiirakoita ja mitä ikinä, mutta jostain mystisestä syystä ei ikinä tehty sellaisia helppoja ja halpoja ruokia, joiden reseptit (tai vähintäänkin perustekotavat) muistaisikin vielä seiskan jälkeen. Meillä kotonakin oli aina vaan einesruokia, korkeintaan keitettiin joka toinen viikonloppu makaronia ja kaksi kertaa vuodessa pottuja. Siksi on vaikea edes tajutakaan, mitä kaikkea ruokaa oikein voisin tehdä. Tosin jo tänään koin kaupassa suuria ahaa-elämyksiä, kun tajusin että - toisin kuin Kauniaisvuotenani - voin ostaa viimein jotain hellalla tai uunissa valmistettavaa. Kokonaiset hyllyosastot muuttuivat äkkiä uusiksi mahdollisuuksiksi.

...Toisaalta kunnollisten proteiinilähteiden keksiminen osoittautui vaikeaksi, koska en haluaisi lämmittää uunia muutaman lihapullan tähden; mikroaaltouunia ei näet ole, ja kaapista löytyvä paistinpannu on todella epäilyttävä. Soitin isälle ja ehdotin että mikroni laitettaisiin Matkahuollon kautta tai postissa tänne, mutta se maksaa kyllä vähintään 12 euroa, minkä lisäksi minun täytyisi kantaa se jostain linja-autoasemalta/postista (=helevatan kaukaa) tänne. Tai pyytää Ovelle-kuljetus, eli se saapuisi juuri silloin kun täällä ei ole ketään sitä vastaanottamassa ja maksaisi vielä enemmän. Maksaisi kyllä vaan neljäkymppiä ostaa samanlainen, mutta sitten minulla olisi virallisesti jo kolme mikroa, hyvönen aika. Ja yhäkin haasteena roudata se tänne kämpille. Phuuh. Harkitsin kyllä soijaruokien opettelua, mutta se on näin alkuunsa aika iso haaste. No, voin varmaan ostaa jonkin paistinpannun, mutta mikrosta olisi kyllä viimeistään siinä korvaamattomasti iloa, kun edellisen päivän eväitä pitää lämmittää uudelleen. Ehkäpä siis alkuun pitäydyn jossain tosi pienimuotoisessa.

Palatakseni kämppikseen, rinnakkaiselomme on varsin rauhallista. Tosin en tiedä, miten vihjaisin hänelle siitä, että palava ja palamaton jäte pitää erotella. Laitoin kyllä vanhan roskiksen viereen toisen astian, johon nakkasin metallisen jogurttipurkin kannen ja jopa revin yhdestä hänen käytetystä rahkapurkistaan kannen ja siirsin sen siihen palamattomien (=kaatopaikkajätteen) roska-astiaan. En kuitenkaan kehtaa mennä julistamaan hänelle että hän tekee nyt väärin ja että tämä pitää tehdä "minun" tavallani. Tietysti minulla on selostukset (ja asuntosäätiön antama ohjelappu, jossa sama asia lukee englanniksikin) valmiina jos hän jotain kysyy, mutta ei ole vielä kysynyt. Ei tunnu oikein kohteliaalta tavalta siirrellä niitä hänen roskiaankaan eri laariin. Kommunikaatiomme on muutenkin vähän ontuvaa, koska hän puhuu niin hiljaa etten (heikoilla listening skillsseilläni) saa juuri mitään selvää, minkä lisäksi en osaa vastatakaan kuin hämmentävin kiertoilmaisun, koska en useinkaan muista jotain sanaa tai ilmaisua englanniksi. Urgh, onkohan (Etelä-)Venäjällä millainen tottumus ja ylipäätään mahdollisuus kierrätykseen?

Ja joo, olen edelleenkin varma että kämppikseni kuivattaa huoneessaan valtavaa määrää nokkosia, ei kannabista. Tosin ne nokkoset ovat silti vähän kysymysmerkki, koska jos hän meinaa tehdä niistä ruokaa niin siihen tarkoitukseen hänen valitsemansa tosi vanhat kasvit eivät ole käsittääkseni parhaita. Toisaalta, ehkä hän aikoo syödä niitä koko talven ja siksi piti ottaa kaikki mikä löytyi. Ja ehkä kuivatun nokkosen kanssa se on ihan jo yksi lysti, koska ravintoaineet kärsivät muutenkin. Höm.

Tuossa on vielä huonolaatuinen kuva huoneeni nurkasta, koska on aika hienoa voida lisätä sellainenkin:

Sisustus alkaa olla jo kohdillaan, kuten näkyy. Seinälle ripustetusta kangaskuvasta iso kiitos kaverille, jonka kanssa en ole keskustellut kohta varmaan pariin vuoteen enkä tiedä yhtään, mihin se on elämässään edistynyt sen jälkeen kun päätti minun olevan mennyttä aikaa. Ikkunaan pitäisi saada verho. Jostain. Tosin väliäkö sillä talvella on.

Ei hajuakaan, mitä teen viikonloppuna. Lähin kirjasto on kiinni, joten en pääse tutustumaan siihenkään. Ehkä voisin pyöräillä lähemmäs viitisen kilsaa keskustaan, jos siis jaksan. Ei mitään tietoa, mitä tekisin siellä, paitsi ehkä etsisin paistinpannun ja jonkinlaisen kangaspalan verhon virkaa toimittamaan. Fiilis vain uupuu; ei jotensakaan tunnu vielä oikealta ajalta lähteä keskustaan hortoilemaan, vaan haluaisin kartoittaa ensin paikkoja tält puol jokkee.

Kämppiksessäni on se hyvä puoli, ettei se voi olla tartuttamassa minuun Turun murretta.

Kolme päivää huokauksia

Yhtälailla säälittävä olen niin kuin muutkin
yksinäinen, jos et tuu, ja jos sä sitten tuutkin

Edelläoleva lainaus ei liity tähän päivitykseen mitenkään, mitä nyt se kertoo minun kuuntelevan Zen Caféeta.

Vielä kolme päivää muuttoon. Tein tässä aamun ratoksi osoitteenmuutosilmoituksen ja opintotukihakemuksen. Ympärille katsoessa hoksaan aina vain uusia asioita, jotka pitäisi muistaa pakata. Työkalupakki. Enemmän huppareita ja muita vastaavia kamppeita kuin mitä tuli Kauniaisiin pakattua. Se ainoa omistamani englanninkielinen kirja, jonka lukemisesta uskon selviytyväni helposti (paitsi etten muista, mihin tulin pakanneeksi sen Kauniaisista lähdettäessä). Euroviisulevyt, tietty. Kaikki ehdottoman tarpeellinen siis.

Tämä on vain eri asia kuin Kauniaisiin lähtö oli. Siellä minä jo lähtökohtaisesti kävin vain kääntymässä. Nyt taas on edessä luultavasti vuosia ja taas vuosia Turussa, tai mahdollisesti monta vuotta jossain muualla jos päätän sittenkin jostain syystä vaihtaa yliopistoa. Silti kaikki niihin vuosiin liittyvät asumisjärjestelyt näyttävät tästä hetkestä katsoen niin epävarmoilta, että kaikki kirjalaatikot on taas jätettävä jälkeen. Sekä vuosi sitten pakatut kirjalaatikot että Kauniaisista tuodut kirjalaatikot, kuten myös se laatikko, jonka saa kasaan näistä pelkästään tämän kesän aikana kertyneistä kirjoista.

Minä olen ostanut kirjani siksi, että saisin katsella ja hypistellä ja järjestellä niitä ja tarttua milloin tahansa yhteen ja ryhtyä lukemaan. Niiden näkeminen aakkosjärjestykseen aseteltuna hyllyssä tuottaa minulle korvaamatonta mielihyvää. Kun ne Kuluntalahdessa olivat sänkyni yläpuolella, minulla oli tapana vain makoilla ja laskeskella eri genrejen määrää ja valmiiden ja keskeneräisten sarjojen määrää ja kotimaisten määrää ja kirjojen kokonaismäärää ja ihan mitä tahansa. Olin onnellinen kirjamaterialisti.

Tämä Turkuun lähtö on ikään kuin taas yksi aikuistumisriitti. Ikään kuin lopullinen siirtyminen toisenlaiseen elämään, Kauniaisvuoden oltua vain välinäytös. Monella tapaahan se tulee olemaan samanlaista, eikä minulla siten ole mitään kummempia harhaluuloja. On vain ristiriitaista, että samalla tämä tuntuu muun muassa näiden kirjojen jättämisen takia olevan taas vain välinäytös. Että tosiasia on se, ettei mitään pysyvää olemista ole vielä näköpiirissä. Olen tulossa jostain, mutten vielä virallisesti matkalla minnekään.

Kompromissina luen nyt yhtä "pakko saada" -kirjaa kirjastosta lainattuna. Milloinkohan ostaisin omaksi.

Viisi päivää armonaikaa

Kun kolme vuotta sitten lähdin pariksi kuukaudeksi Ruotsin Lappiin, sain todeta, että siellä kaikissa arkisissakin asioissa oli jotain vinksallaan. Kaupoissa ei ollut eineksiä ja postilaatikoissa oli kauheat valikoimat erilaisia tarroja ja siellä täällä näkyi outoja liikennemerkkejä ja nopeusrajoitukset olivat hurjia ja kaikki jalankulkijat käyttivät pimeän tultua heijastinliivejä. Minun oli pakko purkaa näitä outouksia sydämeltäni tuttujen ihmisten luettavaksi, joten kirjoitin päivittäin pitkän Facebook-muistiinpanon. En tuntenut siten olevani aivan niin yksin ja eristyksissä.

Näihin aikoihin vuosi sitten lähdin Kauniaisiin vuodeksi. Sielläkin (ja pääkaupunkiseudulla yleensäkin) kohdatuista omituisuuksista ja uusista asioista olisi riittänyt vähintäänkin viikoittaisiin katsauksiin sisältöä. Opiskelupaikasta ja opiskelustakin olisi saanut sivukaupalla pohdintaa. Lopulta kuitenkin kirjoitin vain tavallisia Facebook-päivityksiä ja loppuja yritin selostaa parhaani mukaan tutuille henkilökohtaisesti.

Nyt kohta pian olenkin sitten lähdössä Turkuun, ja tarkoitus olisi viipyä pidemmän aikaa = 1-60 vuotta, kuka tietää. Luvassa on uppo-outoja asuinkumppaneita ja yliopistoelämää ja Suomen vanhinta/omaleimaisinta kaupunkikulttuuria. Tarkoitus olisi hankkia myös ystäviä ja harrastuksia, todella pitkästä aikaa. Niksi on kuitenkin nyt siinä, että suljin Facebook-tilini, joten en voi enää purkaa sinne ajatuksiani ja tekemisiäni. Siispä kokeilen perustaa blogin.

Muuttoon on nyt viisi päivää. Tämä on blogi siitä, voiko turkulaiseksi tulla (ei kuulemma) ja jonkin verran muustakin.